XXI.
Muutamia vuosia miehensä kuoleman jälkeen tapaamme Annan purjehtimassa omalla laivallaan Kronstadtiin, josta matkasta hän toivoi sekä hyötyä että huvitusta ja jolle hän oli lähtenyt kauppa-asiainsa tähden. Moni oli kehoittanut häntä lopettamaan kauppaliikettään, mutta hän ei ollut seurannut tätä neuvoa, käsittäessään, että ahkera työ paremmin kuin mikään muu saattoi pelastaa hänet siitä alakuloisuudesta, johon hän usein pyrki vaipumaan.
Ettei mikään mielenhaaveksiminen ollut hänessä saanut valtaa, näki koko hänen olennostaan, kun hän eräänä kesäkuun aamuna istui kuunari "Onnen" peräkannella hengittäen raitista meri-ilmaa, sillä vaikka hänen suunsa ympärillä väikkyikin vielä surumielinen juonne, oli hänessä voimaa ja elämänvirkeyttä, johon tuo häntä miellyttävä merielämä ei suinkaan ollut vähimpänä syynä. Hänen viime vuosina vaalistuneita kasvojaan peitti nyt helakka puna, ja nuo mustat, haaveksivaiset silmät olivat taas kirkkaat ja säteilevät. Hänen kauneutensa oli saanut uuden loiston menettämättä entistä ihanteellista luonnettaan.
"Luulenpa tuulen kiihtyvän", sanoi Anna Brigitalle, joka myöskin oli hänen kanssaan matkalla Kronstadtiin. Sairastettuaan viime yön meritautia istui hänkin nyt laivan kannella vahvistaen itseään Kolmodinin "Hengellisillä Kyyhkyisäänillä", jotka kaikissa elämän vaiheissa olivat hänen lujat ystävänsä ja neuvonantajansa. Kirja putosi Brigitalta ja säikähtäen huudahti hän: "Uh! Luuletteko todellakin niin, lapsi?"
"Ole varoillasi, Briitta muori", sanoi Anna hymyillen, "äläkä huuda noin. Minä pelkään että joudut merimiesten nauruksi."
Hän laski kätensä vanhan ystävänsä kaulaan ja katsoi hellästi hänen silmiinsä, ja kuta kauemmin hän häntä katseli, sitä enemmän tuli hän liikutetuksi.
"Tuo ryppy on minun tähteni", ajatteli hän, "ja niin on tuokin. —
Uskollinen sydän, miten palkitsen minä sinut!"
"Mitä te ajattelette?" kysyi Brigitta lempeästi.
Anna veti pois kätensä. "Ajattelin", vastasi hän, "ettei meitä enää ole kuin kaksi, jotka riipumme toisissamme. Ajattelinpa myöskin, mitä sinä, Brigitta, olet minulle ollut."
"Älkää siitä koskaan puhuko!" sanoi Brigitta torjuvaisesti, "ja luvatkaa ett'ette unhoita minua, jos vielä milloin saisitte hyvän ystävän, tahi että ainakin saan uskollisen koiran tavoin levätä teidän jaloissanne."