"Kuinka sinä, Brigitta, puhutkaan! Semmoiselta kannaltako sinä minut tunnet? Ja minkäpä ystävän minä sitä paitsi enää voisin saada?"
"Te olette vielä nuori, Anna, eikä sitä voi tietää, mitä tulevaisuus tuopi sylissään", sanoi Brigitta painavasti.
"Älä aseta minun ennustuspeiliäni enää maallisia varten", sanoi Anna.
Hymy katosi hänen huuliltaan, ajatuksiinsa vaipuneena nojasi hän päänsä kättänsä vasten ja näkyi vaan katselevan välkkyviä laineita, kunnes Brigitta päätti herättää hänet noista mietteistä ja alkoi kertoa ainakin jo sadannetta kertaa tuota kaunista kertomusta Joukahaisen nuoresta sisaresta, kauniista Ainosta, joka ennemmin rupesi sisareksi Siikasille kuin vaimoksi vanhalle Väinämöiselle.
Näin kului nopeasti aika, ja pian alkoivat korkeat laivanmastot
Kronstadtin sataman suulla kuvastua vasten selkeää taivaan rantaa.
Merimatkan vaivaloisuudet unohtuivat ja tyytyväisyydestä säteilivät kaikkien silmät. Laivan kansi puhdistettiin ja liput järjestettiin, että oikein arvokkaalla tavalla tultaisi satamaan.
Kun "Onni"-kuunari muutamaa tuntia myöhemmin lepäsi kiinnitettynä noiden lukuisien kauppalaivojen rivissä, jotka erihaaroilta olivat tulleet tänne välittämään maailmankauppaa, vallitsi laivalla sekä erinomainen somuus että iloinen mieliala, ikäänkuin eivät vastatuulet, sumut tahi vaarat koskaan olisi olleet kysymyksessä. Merimiehet saivat hetkisen levähtää, ja kokkikin kömpi nokisena ja tulipunaisena esiin laivakeittiöstä.
Kiikari kädessä seisoi Anna korkean köysikiepun päällä. Lujasti linnoitettu kaupunki, kanuunoilla varustetut suuret sota-alukset, kauppalaivat liehuvine lippuineen, aaltoileva meri, tavattoman vilkas elämä, kaikki tuo yhdistyi kirkkaan auringon valossa niin ihanaksi näkyalaksi, ett'ei ollut ihmekään, jos Anna ei tahtonut kääntää siitä katsettaan pois. Brigitta, joka oli tyytynyt turvallisempaan paikkaan laivan kannella, oli hämmästyksissään kuin lapsi eikä tiennyt rohkenisiko hän lähemmin katsellakaan ympärilleen, sillä joka hetki pelkäsi hän, että nuo irvistelevät kanuunansuut tähdättäisiin juuri häntä kohden.
Tämä hänen lapsellinen pelkonsa puhkesi ilmi, kun he tulivat kaupunkiinkin. Riippuen kiinni Annan vaatteissa ei hän tohtinut käydä askeltakaan ilman hänettä, ja suurimmalla kauhulla katseli hän jokaista rehellistä venäläistä, kuvaillen mielessään, että häntä varastettaisi tahi murhattaisi. Lukuisat sotilaat, tavattomat puvut ja vieraat kielet muistuttivat hänelle lakkaamatta täällä oudolla maalla, että hän oli jättänyt synnyinmaansa, ja "oma maa mansikka, muu maa mustikka" toisti hän tuontuostakin.
Kun molemmat naiset eräänä päivänä palasivat kävelemästä ja aikoivat kääntyä asuntoonsa, näkivät he kaukaa erään miehen lähestyvän, joka herätti heissä erinäistä huomiota. Hän astui hitain, tasaisin askelin ja näytti olevan omiin ajatuksiinsa niin vaipuneena, että tuskin hän havaitsi, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänen älykkäitä, kalpeita kasvojaan himmensi salaisen surun varjo, ja rypyt hänen korkealla otsallaan ilmaisivat tarkalle katsojalle, että hänen elämällään oli ollut vaivoja ja taisteluja.