"Ja sinä ehkä kirjoitit minulle usein?" sanoi Anna vastaamatta kysymykseen.
"Niin usein kuin vaan voin, armaani, mutta minä en saanut sinulta koskaan riviäkään vastaukseksi, kunnes vihdoin tuo onneton kirje saapui."
"Mikä kirje?"
"Kirje, jonka sain illalla ennen Borodinon tappelua, ja jossa sanoma sinun kuolemastasi yhdellä iskulla mursi kaikki maallisen onneni toiveet. Kaikki näkyy kumminkin riippuneen selittämättömästä erhetyksestä — mutta, Annani, miksi vapisee sinun kätesi, miksi ovat lempeät silmäsi kalman kankeat?"
"Nyt ei ole minulle enään mikään hämärää ja selittämätöntä", huudahti Anna. "Löytyykö todellakin niin paljon ilkeyttä maailmassa! Sitä en olisi voinut uskoa. — Niinpä kuule sitten, Vladimir: enosi ei ole ainoastaan salannut meidän kirjeemme, sillä ei sinultakaan ole tullut yhtäkään riviä minun käsiini, vaan on hän vielä lisännyt syntivelkaansa ilmoittaessaan meille kummallekin, että toinen oli kuollut."
"Jopa vihdoin selkenee tuo konna minulle!" huudahti Mustofin vimmastuneena. "Otaksuin hänet rehelliseksi mieheksi jättäessäni sinut hänen haltuunsa, sen jälkeen olen minä häntä epäillyt ja sitten taas luottanut häneen. — Vaan kerro, armaani, kaikki, äläkä salaa mitään."
Eikä Anna salannutkaan häneltä mitään, vaan kertoi kaikki mitä oli tapahtunut siitä päivin, kun he olivat eronneet.
"Pahin on vielä jäljellä", sanoi Anna lopuksi. "Voi, Vladimir, saatuasi kuulla sen, hyljäät sinä kenties minut etkä katso minun enään ansaitsevan sinun rakkauttasi; — vaan käyköön miten tahansa, totuuden tahdon minä sanoa, tietäen tehneeni parhaan vakuutukseni mukaan."
Anna seisoi kalpeana, mutta tyynenä Mustofinin edessä. "Vladimir", sanoi hän, "minulla ei ole enään nimenä Mörck — — —"
Oli kuin Mustofin olisi saanut tikarin sydämeensä. "Älä laske leikkiä, Anna! Sinä olet naimisissa", läähätti hän. "Naiset uhraavat mielellään itsensä. Sinä menit kiitollisuudesta naimisiin pelastajasi kanssa!"