"Vladimir Mustofin", kuiskasi hän hiljaa ja katkonaisesti, "minä en ole voinut koskaan sinua unhoittaa — enkä ole — sitä milloinkaan — tekevä — niin kauan kuin — elän."
Nämä sanat täyttivät Mustofinin suurimmalla ilolla, mutta hänellä ei ollut tilaisuutta pitempiin puheisin, sillä Brigitta, joka jo oli ehtinyt vuodattaa virroittain kyyneleitä osanottavaisuudesta ja riemusta, teki päätöksen asiassa, virkkoen:
"Jos viivymme kauemmin täällä ulkona kadulla, niin kokoontuu pian Kronstadtin koko väestö ympärillemme. Välttääksemme tätä luulen minä parhaaksi että lähdemme mitä pikemmin siihen ravintolaan, jossa me asumme. Ettekö tekin ole samaa mieltä, lapset?"
Mustofin hymyili myöntäväisesti ja vaikk'ei tuo käytännöllinen järki juuri ollut tässä kohden hänen mielestään tervetullut, katsoi hän kumminkin parhaaksi seurata Brigitan kehoitusta. Hän tarjosi sentähden käsivartensa Annalle, jonka jälkeen tuo pieni seurue lähti liikkeelle.
Brigitta, joka yhä edelleen kauheasti pelkäsi varastettavan tahi murhattavan itseänsä, oli heidän päästyänsä perille kyllin tunnollinen jättääkseen nuo rakastavaiset kahden kesken, jotka moninaisten vaiheitten perästä vuosien kuluttua jälleen olivat löytäneet toisensa.
"Katsoessani sinun armaisin kasvoihisi ja kuullessani äänesi sointua", sanoi Mustofin suudellen kunnioituksella Annan itkeentyneitä silmiä, "tuntuu minusta kuin kaikki menneet tapaukset olisivat olleet unennäköä."
"Mutta julmaa, kauheaa unennäköä, Vladimir", sanoi Anna. "Oi, minä olen luvannut antaa anteeksi, mutta tällä hetkellä on se minulle vaikeaa."
Anna värisytti. "Kelle on sinun vaikea antaa anteeksi?" sanoi Mustofin.
"Kenraali Demidoffille!" sammalsi Anna.
Mustofin säpsähti. "Enolleni! Eikö hän ollut sinulle kelvollinen suojelija?"