Ei mikään maailmassa olisi voinut enemmän hämmästyttää vanhusta, kuin nuo lapsellisella rakkaudella ja luottamuksella lausutut sanat, sillä hän ei ollut koskaan ajatellut mahdolliseksi tuommoista suhdetta tyttärensä ja Mustofinin välillä, joka oli sekä kansallisuudeltaan että uskonnoltaan muukalainen. Äkillisen vihan vimmassa sysäsi hän Annan tylysti luotaan ja rupesi tuimasti astumaan edes takaisin huoneessa.
Vihdoin tyyntyi hänen mielensä, ja toivon säde silmässä pysähtyi hän tyttärensä eteen.
"Sanot että Mustofin rakastaa sinua, lapseni", virkkoi hän; "toivon kuitenkin ettei tämä tunne ole molemminpuoleista ja ett'et ole tehnyt hänelle mitään lupausta?"
"Voi, hyvä isä", vastasi Anna vavisten ja onnellinen hymyily kirkasti hänen kauniita kasvojaan, "yhtä suuresti kuin Mustofin rakastaa minua, yhtä lämpimästi lemmin minäkin häntä ja olen luvannut — — —"
"Vaiti, tyttö, vaiti! äläkä lausu sanaa, joka saattaa isäsi epätoivoon ja suruun, sillä minä en ole koskaan antava suostumustani teidän liitollenne."
Kalpeana ja vavisten katsoi Anna isäänsä, mutta vaikka hän tunsikin hänen mielensä lujuuden, toivoi hän vielä voittavansa, sillä riippuihan siitä koko hänen elämänsä onni.
"Isä", sanoi hän sentähden rohkeasti, vaikka lempeällä äänellä, "miksi närkästyt meidän rakkaudestamme? Olethan sinä itsekin rakastanut."
Tämä entisiin, unohtumattomiin tunteihin vetoaminen liikutti vanhusta, ja kostein silmin katseli hän vaimonsa kuvaa. "Se oli luvallista rakkautta", sanoi hän vavahtelevalla äänellä.
"Luvallista rakkautta", toisti tytär hitaasti ja miettiväisenä, "vaan miksi ei sitten Mustofinin rakkaus ole luvallista? Olethan itse, hyvä isä, sanonut, että hän on jalo ja vilpitön nuorukainen."
"Se hän kyllä on", sanoi vanhus, "mutta minä en voi unohtaa, kuinka tuimasti meidän väkemme taisteli hänen kansaansa vastaan. Kaukaisista ajoista asti on meidän kansojemme kesken vallinnut vihollisuus, joka usein on syttynyt ilmituleen tuottaen kuolemaa ja hävitystä köyhälle maallemme. Sinä olit vielä lapsi, kun viimeinen sota syttyi, mutta tuskinpa lienet voinut unohtaa näitä kauhun ja surun aikoja. Täälläkin rauhaisilla saarillamme raivosi sota, sillä ei Ahvenanmaalainenkaan, meren vapaa poika tahtonut kumartua vieraan ikeen alle. Venäläisten röyhkeys sai talonpojat aseisin; nimismies Arénin ja erään ystäväni ja virkaveljeni Gummeruksen johdolla taistelivat he itselleen ihanan voiton, mutta kalliiksi se meille tuli, ja vielä tänäkin päivänä majailevat venäläiset sentähden seuduillamme. — Kaikki tuo on jo syynä kieltooni."