"Mutta olethan sinä, hyvä isä, opettanut meitä", sanoi Anna, "antamaan anteeksi vihollisillemme ja unhoittamaan kaikki pahat teot. Mitä viha vuosisatojen kuluessa on hajoittanut, rakentaa rakkaus jälleen, ja perustuskiven tähän rakennukseen on Vladimir ja tyttäresi laskeva."
"Menneet tapahtumat unhoitan minä niinkuin kristityn tulee, mutta lutherilaisena ja lutherilaisena pappina en ole koskaan antava tytärtäni avioksi miehelle, joka kuten Mustofin kuuluu kreikkalais-venäläiseen kirkkoon", lausui pastori.
"Isä", huudahti Anna rukoilevaisesti, "minun lupaukseni — minun elämäni onni!"
"Sielusi onnellisuus on minulle kalliimpi", sanoi pastori ankarasti.
"Suurempaa epäkohtaa ei ole, kuin että mies ja vaimo ovat eri uskontoa.
Kuinka voivat he kasvattaa lapsensa, miten yhdistyä Korkeimmalta apua
anomaan?"
"Samalla armiaalla Isällä", rohkeni Anna vielä muistuttaa, "joka on luonut niin venäläisen kuin suomalaisenkin ja heidän sydämeensä painannut hyvän ja totuuden tunnon, Hänellä on myös voima vetää heidät uskossa ja rakkaudessa tyköönsä."
"Sinä olet oikeassa", sanoi pastori, "mutta sitä päivää en ole iässäni näkevä, jona minun tyttäreni Ruotsin kuningattaren Kristiinan tavoin unhoittaisi isäinsä uskon ja kumartaisi pyhäinkuvia. Mene, tyttäreni, miettimään eikö isäsi ole oikeassa ja rukoile Jumalan auttamaan itseäsi erhetyksestäsi, niin oletpa kerran, opittuasi unhoittamaan, vielä kiittävä minua tästä vaikeasta hetkestä."
"Minä en voi koskaan unhoittaa", nyyhkytti tytär.
"Sinun täytyy", sanoi vanhus ankarasti. "Nyt luulet sinä elämää Mustofinin rinnalla suurimmaksi onneksi, mutta se on haihtuva kuni ihana kangastus. Jätä nyt minut; sinä tiedät tahtoni, mukaannu sen jälkeen."
"Onko se viimeinen sanasi, isä?"
"On", vastasi hän.