Suomentaja.
I.
Oli kaunis elokuun ilta v. 1810. Jyrkkänä vastakohtana edellisten sotavuosien kauhuille ja hävityksille, jotka eivät olleet säästäneet Ahvenanmaan saaristoakaan, vallitsi siellä nyt rauha ja hiljaisuus. Petollista ja pintapuolista oli kumminkin tämä tyyneys, sillä tänne majoitetut venäläiset sotajoukot muistuttivat yhä menneitä tapauksia ja olivat sekä epäluulon että pelon aiheena, kuten voittajat ainakin kukistamansa kansan mielessä.
Syyskuun 17 päivänä 1809 oli tosin rauha solmittu Venäjän ja Ruotsin välillä, mutta vuosikymmeniä oli vierivä ennenkuin Suomi, joka vuoti tuhansista haavoistaan, oli jälleen toipuva uutteraan työhön ja vapaasen kehitykseen. Kauppa ja elinkeinot olivat sorretut, vainiot tannertuneet vihollisen jaloissa, ja katkeralta ja tuskalliselta tuntui Suomen ero emämaasta, Ruotsista, joskin silloinen jalo ruhtinas Aleksander I lempeillä toimillaan ryhtyi työskentelemään maan parhaaksi, pitäen arvossa kansan oikeudet, joita harvoin voitetulle kansalle suodaan.
Mutta kuten sanottiin, vuoti vielä kotkan kynnen raastama haava. Suomen kansalla oli kumminkin kallis perintö, jota se oli säilyttänyt sodan, sorron ja puutteen päivinä, ja joka sukupolvesta sukupolveen vähentymättömällä voimalla on tullut näkyviin. Se oli sen suora uskollisuuden tunto. Tällä uskollisuudella taistelivat Suomen pojat 1808-1809 vuodenkin sodassa vihollisen ylivoimaa vastaan ja vuodattivat verensä isänmaan edestä. Runoilija onkin pystyttänyt ihanimman muistopatsaan näille sankareille laulaessani:
"Ma kansan näin mi kunnian
Edestä kaikki koitti,
Nälissään palellessahan
Kumminkin vielä voitti."
* * * * *
Lumoavan ihanana välkkyi mainittuna iltana Kastelholman vanhoja linnanraunioita ympäröivä lahti. Sen tyynellä vedenkalvolla, johon illan tuulahdus väliin synnytti vireitä, kuvastui laskevan auringon valossa vesikaaren lukuisat värit. Milloin oli se helakansininen kuni taivaskin, milloin purppurassa ja kullassa, milloin taas tummemmissa väreissä, ja ihanassa, joskin jylhässä kauneudessaan väikkyivät sen kuvastimessa graniittikallioiden punaisenruskeat harjat rannoilta.
Runsaasti on luonto tuhlannut lahjojaan Ahvenanmaan saaristolle ja erittäinkin näille luonnonkauneudestaan rikkaille seuduille. Jaloja puulajeja kasvavat kunnaat ja laaksot, lainehtivat viljavainiot ja viheriät niityt viehättävät kauneudellaan.
Pähkinäpensasten ympäröimällä kummulla seisoi nuori tyttö, katsellen ihastuksella tätä kaunista maisemaa. Hän oli noin neljäntoista vuoden iässä, vaikka näyttikin ulkomuodoltaan vanhemmalta, sillä hänen ruumiinsa oli tavattoman aikaiseen kehittynyt. Sitä paitsi oli hän erinomaisen kaunis: otsa korkea ja valkoinen, nenä suora ja säännöllinen, suu kaunis ja siro, silmät tummat, palavat.