Ajan tavan mukaan oli hän puettu lyhyeen, ruumiinmukaiseen, valkoraitaan pumpulihameesen. Päässä oli hänellä leveä olkihattu ja ristissä poikki rinnan valkea musliiniliina.
Viivyttyään hetkisen jatkoi tyttö kulkuaan. Keveästi kuin naarashirvi hyppeli hän kivien ja muiden eteensä sattuvien vastuksien ylitse, kunnes polku kävi tasaisemmaksi. Suloista olikin astuskella tuota kaitaa metsätietä pitkin. Puitten tuuhean lehdistön läpi virtasi vielä auringon valoa, synnyttäen valoisia ja tummia kohtia sammaleiseen maahan, ja viileä ja tyyni oli ilma.
Vihdoin loppui polku. Mahtavina seisoivat siinä Kastelholman vanhan linnan rauniot, jossa uljaat ritarit ja korkeasukuiset rouvat ja neidot olivat ennen asuneet, ja jonka suuret salit olivat kaikuneet kilpataisteluista ja juomasarvien kalskeesta. Mutta vihollisen ryöstöt ja tulipalot olivat hävittäneet linnan raunioiksi, ja ainoastaan naakat ja harakat kirkuivat nyt siellä, rakennettuaan pesänsä muurien komeroihin.
Tarkoin tuntien paikan astui tuo nuori tyttö sorakasojen ylitse ja läpi tiheän pensaston ensin linnan ulkopihalle ja katseltuaan haeskellen ympärilleen, kiiruhti hän sisempään pihaan. Täällä istui entisen linnankaivon luona keski-ikäinen talonpoikaisvaimo kutoen sukkaa. Nähdessään hänet pääsi tytöltä hiljainen huuto.
"Et siis pettänytkään minua, Briitta muori!" sanoi hän iloisesti. "Tuskin luulin tulevan loihtukeinoistasi mitään tänä iltana, kun en löytänyt sinua linnan ulkopihalta, missä olimme päättäneet yhtyä."
"Loihtukeinoistako!" — vaimo näytti hiukan loukatulta — "niin ei tulisi teidän sanoa, Anna. Onhan isänne opettanut meille, että semmoiset ovat syntiä ja saatanan vehkeitä, mutta jos luonnon antamilla välikappaleilla tiedustamme mikä meille on hyödyllistä, ei se ole väärin."
Tyttö heittäysi nurmelle vaimon jalkoihin ja katseli korkeudessa hohtavia pilviä. "Ja missä on tuo hiuksen hienoinen raja?" hän virkkoi. "Luonto ympärillämme on totinen ja puhdas, totinen niinkuin se perikuva, jonka kädestä se kerran on lähtenyt, eikä ole siis pidettävä taikauskon välikappaleena, ja kumminkin pyrkii ihminen kohoittamaan sitä salaperäistä huntua, jolla kaikkivaltias Jumala on verhonnut salaisuudet."
Briitta muori taukosi neulomasta ja katsoi miettiväisenä ylös. Nuo sanat oli hän joskus ennen kuullut tuolla hiljaisessa kodissa mieheltä, jota hän kaikkein enimmän kunnioitti. Silloin tuntuivat ne käsittämättömiltä, nyt palasivat ne lapsen sydämestä selkeinä ja elävinä.
Mutta taikausko, joka niin syvään oli juurtunut Briitan koko ajatuskantaan, ei ollut ensi tempauksella hävitettävissä. Hän ei sentähden enempää puuttunutkaan tytön sanoihin, vaan vastasi hymyillen:
"Älä pidä asiaa niin ankarana, lapsi; eihän tämä koske elämää eikä kuolemaa, se koskee vaan — kadonnutta lammasta."