Puhuteltu ei kuitenkaan vastannut, vaan näkyi kokonaan vajonneen katselemaan riemuitsevia pääskysiä, jotka nopeasti lentelivät tummansinisellä iltataivaalla. Briitta muori alkoi siis jälleen neuloa äänetönnä sukkaansa.
Nämä kaksi naista oli jyrkkänä vastakohtana toisilleen. Toisen hentoisessa, kauniissa olennossa yhdistyi klassillinen arvokkuus ja lapsellinen sulo, toinen taas näytti kokeneen, mitä elämän taistelut ovat. Suuri ja roteva oli Briitta vartaloltaan, eikä hänen ihonsa suinkaan ollut hienointa laatua; suu oli leveä ja otsa matala. Mutta rumaksi ei häntä oikeastaan voinut sanoa. Hänen valkoisten hampaittensa tähden unhoittui helposti tuo suuri suu, ja hänen vaaleissa silmissään asui sama hyväntahtoisuus kuin koko hänen olennossaan.
Briitta muorilla oli yllään suuriruusuinen karttuuni hame ja valkoinen suuri etuliina, johon oli ommeltu puoli kyynärää korkea reunus punaisesta, viheriästä, keltaisesta ja sinisestä. Tämä värien sekoitus oli kumminkin täydellisesti niiden kuosikasten mallien mukainen, joita turmeltumattoman, yksinkertaisen luonnonaistin ilmauksia myöhempi aika on ruvennut käyttämään, Otsikko ja myssy, sen ajan tavallisin ja mieluisin päähine, oli hänellä päässä. Otsikko, korttelia leveä kaistale valkeaa Rauman pitsiä, oli röyhelty ja somasti laskettu vaalealle, sileäksi kammatulle tukalle ja ulottui korviin asti; pieni punasinervästä silkkisarssista tehty myssy ruusuineen oli takaraivalla päätä.
Nuori tyttö, johon Briitta muori usein hellästi katsahti, oli Sundin seurakunnan silloisen arvossa pidetyn sielunpaimenen ainoa lapsi, nimeltä Anna Mörck. Luonteeltaan vakaa isä oli muuttunut yhä umpimielisemmäksi, kun hänen nuori vaimonsa, synnytettyään tyttären, kuoli, ja vainajalle osoitettu rakkaus ja suosio tuli nyt Annan osaksi, joka oli isän ylpeys ja ilo. Tämä ylpeys olikin oikeutettu, sillä lapsen mielenlaatu näytti olevan sopusoinnussa luonnon lahjoittaman ulkonaisen kauneuden kanssa. Haaveksiva sielu, selkeä ymmärrys, syvä tunteellisuus ja sydämen hyvyys olivat Annan huomattavimmat ominaisuudet. Kasvettuaan hovin läheisyydessä, jonka suuruus ja lakkaamatta vaihtelevat näköalat aina olivat häntä miellyttäneet, oli Annan sielu saavuttanut semmoisen lennon, että sen oli vaikea viihtyä elämän jokapäiväisissä oloissa.
Kun isän monet virkatoimet eivät sallineet hänen oleksia mielensä mukaan Annan parissa, olisi tyttären lapsuus käynyt hyvinkin yksinäiseksi, joll'ei hänen imettäjänsä ja uskollinen holhojansa, Briitta muori, olisi hellimmällä tavalla pitänyt äidittömästä pienosesta huolta. Raskaimpia päiviä tuon kelpo vaimon elämässä olikin se, jona pastori Mörck Ahvenanmaan säätyhenkilöiden tavoin vei tyttärensä erääsen Tukholman kuuluisaan tyttökouluun. Jo vuoden perästä keskeytti kumminkin silloin syttyvä sota Annan koulunkäynnin ja palautti hänet takaisin kotiin, Briitta muorin mielestä kyllin taitavana ja oppineena.
Tuskin tarvinnee mainita, että tämä luulo oli puolueellinen, mutta nekin opinnot ja oleminen vieraassa paikassa olivat kehittäneet Annan ymmärrystä ja luonnetta.
Palatkaamme nyt, tehtyämme tämän poikkeuksen kertomuksestamme, jälleen tuohon luvun alussa mainittuun kauniisen elokuun iltaan, jolloin tapasimme Briitta muorin ja Annan Kastelholman riutuneilta linnanraunioilta.
"Älkää ihmetelkö, lapsi", jatkoi ensinmainittu äskeistä puhettaan, "että lampaan katoaminen vaivaa mieltäni —"
"Sitä en teekään", keskeytti tyttö hänet hilpeästi, laskien hyväileväisesti kätensä hänen polvelleen, "olettehan aina katsonut talon parasta, Briitta muori."
Täysin leppyneenä silitteli tämä nyt suosikkinsa tummaa, kiiltävää tukkaa ja jatkoi: "Ohi ovat nyt Jumalan kiitos, nuo vääryyden ja vihan kovat ajat, jolloin vihollinen riisti leivän suustamme ja teurasti karjamme, katsoen ne omikseen, mutta hitaasti saapuu varallisuus meidän taloomme, sillä aulis isäntämme näkisi kernaasti itse nälkää, voidakseen jakaa leipänsä tarvitsevaisille — antaisipa ainoan takkinsakin ensimmäiselle, joka sitä pyytäisi. Ja kumminkin on hänen vaatteensa hankkiminen minun toimenani." Briitta muori kohensihe ylpeästi. "Kankaan kutominen onkin aina ollut iloni, kehrättyäni pitkät talviset illat, mutta kuinka pyörii rukin kehrä, koska ovat tyhjinä villavakat ullakossa ja lammasten lukua tuskin on ensinkään? Kaiketi on joku pahansuopa siepannut tämänkin tuuhea- ja hienovillaisen lampaan, josta minä toivoin niin paljon, ja kärsit sinä nyt, pikku karitsani, sekä nälkää että janoa!"