"Hyvä Briitta", rukoili Anna, "älä vaan epäile ketäkään viatonta!"
"En epäilekään", vastasi tämä, "ja siksipä koetan nyt tavalla, jota kotipitäjässäni käytettiin, saada tietää, kuka syyllinen on. Mutta jo pitenevät varjot. Älkäämme siis laiminlyökö sitä silmänräpäystä, jolloin viimeinen säde auringon kultaisesta kiekosta näkyy merenpinnan yli, sillä silloin on loihtimisen hetki käsissä. Rientäkäämme ulkopuoliselle linnanpihalle, sillä sen läntiseltä, sortuneelta muurilta tulee teidän, Anna, antaa tieto, koska sammuu päivän tähti."
Tätä sanoessaan oli Briitta muori noussut seisoalle. Hän oli nuoruudessaan sairastanut lannetautia, josta syystä käynti oli vähän ontuvaa, olipa hänen hiukan vaikeaakin seurata nuorta kumppaliaan, mutta kävi se sentään helpommaksi, kun tämä ystävällisellä huolella raivaili edelläpäin polkua.
Briitta muori ryhtyi nyt salaperäisiin valmistuksiin, ja Anna kiipesi eräälle kanuunaportille, joita entisen mahtavuuden muistomerkkiä oli siellä täällä muurissa, ja siitä saattoi hän vapaasti nähdä yli seudun.
"Mitä näette, tyttö?" kuului Briitta muori kysyvän.
"Mitäkö minä näen? Oi, minä näen taivasta ja merta, maata ja vettä! Rannalla laskevat kalastajat verkkojaan, laulaen iltavirttä. Korkeat metsäiset kunnaat kuvastuvat tummina vasten taivaan äärtä, ja vuorien kukkulat punoittavat vielä. Sinun, Briitta muori, pitäisi nähdä kaikki tuo, sitä kelpaa todellakin katsella."
"Älkää puhuko tämän paikkakunnan luonnonkauneudesta minulle, joka olen kotoisin viljavalta Kokemäeltä, missä maa on tasainen ja sileä kuin kammarin lattia ja missä silmä koko kantamansa näkee ainoastaan peltoja ja niittyjä, joiden halki tuo lohi- ja siikarikas joki virtaa pitkin välkkyvää tietään. Se ansaitsee katsomista!"
Tuskin huomasi Anna Briitta muorin puhetta, vaan jatkoi haaveksien:
"Kuinka kaunis on valkoinen vaahto tuolla kaukana ryhmyisen kallion liepeellä, ikäänkuin vanhuksen päässä harmaa tukka! Ja ylhäällä liitelevät tuulessa suuret valoisat pilvet, kuni komeat joutsenet levittävät ne valkeat hohtavat siipensä ja kiiruhtavat kauas etäisyyteen. Ken saisi seurata heitä! — Vaan nyt on taivas kuin tulessa, Briitta muori, ja minun on siis aika tulla alas."
Kohta seisoikin hän holhojansa vieressä, uteliaisuus ja salainen ilo kasvoissa, sillä vaikk'ei hän uskonutkaan Briitta muorin taikatemppuja, vaikuttivat ne kumminkin hänen lapselliseen mielikuvitukseensa.