IV.
Muutaman päivän perästä saapuivat matkustajamme vihdoin eräänä aamuna Turkuun. Loitolle kuului jo kirkonkellojen kumea ääni. Talvisen auringon säteet valaisivat vanhan tuomiokirkon korkeaa tornia, jonka huipussa kultainen kukko ja risti, valppauden ja uskon vertauskuvat, kimmelsivät. Ryhmyiset vuorenrinteet molemmin puolin kaupunkia ja vanha linna, jonka valkeat muurit suurenmoisina seisoivat tuolla muistomerkkinä niiltä ajoilta, kun ruotsalainen sivistys istutettiin maahamme, kaikki nuo olivat omiaan vetämään puoleensa Mustofinin ja Annan huomiota.
Mustofin, jolla ei ollut tietoa maan laeista ja asetuksista, vei heti kaupunkiin tultua morsiamensa venäläisen papin luo, aikoen pyytää tämän vihkimään heidät. Tuo hengellinen mies, jonka asuntoon he menivät, oli jo vanhuuden iässä. Harmaansekainen keritsemätön tukka ja pitkä vaalimaton parta riippuivat olkapäillä ja rinnoilla, ja tuuheain kulmakarvain alta pilkoitti pienet viekkaat silmät. Hänen pitkää, laihaa, kymärää vartaloansa verhosi likainen, kulunut kauhtana, joka ennen oli ollut virkapukuna kirkollisissa toimissa, mutta nyt käytettiin aamutakin asemasta.
Lueskellen evankeliumikirjaansa oli hän hiljan torkahtanut uneen, josta palvelija hänet nyt herätti. Tuo rasvainen kirja kädessä astui hän hämillään tulijoita vastaan.
"Kunnioitetut vieraat…", mutisi hän, "en tunne…"
"Nimeni on Vladimir Mustofin", keskeytti kapteeni hänet ylpeästi. Häntä oikein iljetti tuo pappi kotioloissaan ja jokapäiväisessä puvussaan, verratessaan häntä jaloon, älykkääsen pastori Mörckiin.
"Siis kenraali Demidoffin sukulaisia?" kysyi pappi syvään kumartaen.
"Niin."
"Entä tämä nuori nainen?" kysyi pappi jälleen. "Jumala siunatkoon teitä, tyttäreni, tultuanne halpaan kotiini!"
Hän katseli uteliaasti Annan solevaa vartaloa ja koetti hänen silmiharsonsa läpitse nähdä hänen kasvojaan, raivallessaan hänelle sijaa sohvaan, jossa oli kaikenlaista rojua kuin juutalaisen puodissa.