Heidät saatettiin suureen, yksinkertaisesti sisustettuun, kolkkoon huoneesen, joka oli enemmän nykyajan sakastin kuin tuomiorovastin muhkean asunnon kaltainen. Valkeiksi kalkituilla seinillä riippui useiden Suomen kirkon miehien kuvia, piispa Agricolasta alkaen. Ympäri huonetta oli pitkä jono mustalla nahkalla päällystettyjä tuoleja korkeine selkälautoineen, ja keskellä seisoi avara mustalla veralla katettu pöytä, täynnä kirjoja ja papereja.
Tämän ääressä istui neljänkymmenen vuoden vanha mies, tuomiorovasti Kustaa Gadolin, selaillen ahkerasti isoa kirjaa, jonka hän hiljan oli tuottanut tuomiokirkon arkistosta. Hän oli keskikokoinen ja jykevä vartaloltaan. Tummanvärinen tukka oli su'ittu taapäin korkealta otsalta, silmät olivat kirkkaat ja verevissä kasvoissa kuvastui lujuus ja vakavuus. Palattuaan vastikään virkatoimelta oli hänellä vielä valkeat liperit kaulassa ja yllään musta poimuinen kauhtana, jonka napinlävestä näkyi Vladimirin ritarikunnan nauha.
Vierasten astuessa sisään nousi hän seisoalleen ja katsoi hämmästyen heihin. Pöydällä palavien kynttiläin kirkkaassa valossa näyttikin ylevävartaloinen Mustofin loistavassa sotilaanpuvussaan oikein ruhtinaalliselta, ja tuo hentoinen nainen esiintyi hänen rinnallaan täydessä kauneudessaan.
Kohteliaasti pyysi tuomiorovasti heitä istumaan ja kuunteli sitten tarkkaavaisesti heidän asiaansa, mutta mikäli hän sitä kuunteli, sikäli rypistyi hänen otsansa ja silmät alkoivat säkenöidä.
"Te olette siis", lausui hän tuimasti, luoden Annaan terävän silmäyksen, "unhoittanut lapsen velvollisuudet isäänsä kohtaan lähteäksenne muukalaisen kanssa epätietoiselle elämänuralle?"
Kenties käsitti nyt Anna vasta täydellisesti, mitä hän oli rikkonut sitä kohtaan, jolla oli ensimmäinen ja pyhin oikeus häneen, ja surullisena vaivutti hän päänsä alas, mutta syvän rakkautensa voittamana kohoitti hän tuokiossa puhtaan, viattoman katseensa ja virkkoi:
"Tiedän tehneeni pahoin … mutta minä olin antanut Mustofinille lupauksen, jota en voinut rikkoa … minä rakastin häntä niin suuresti…" Hänen vieno sointuisa äänensä vavahteli. "Toivon myös isäni antavan meille anteeksi, kun me kerran aviomiehenä ja aviovaimona lankeemme hänen jalkoihinsa."
"Niin", sanoi Mustofin, "onhan pastori Mörck ylevämielinen mies. Älkääkä te, kunnianarvoinen herra, vihastuko tähän nuoreen tyttöön, sillä minä olen syypää, vaan ei hän."
Tuomiorovasti Gadolinistä kerrotaan, että kun hän kerran yritti pitämään puhetta morsiusparille, ei hän saanut muuta sanotuksi kuin: "asian-omaiset — — — asian-omaiset ja — asian-omaiset." Tämä kankeakielisyyskö lienee nytkin ollut syynä, sitä ei tiedetä, vaan varmaa on, että ankarat nuhteet, joita hän aikoi lausua, takertuivat hänen kurkkuunsa, tuimuus haihtui kasvoista, silmät kostuivat ja laskien kätensä Annan päähän, virkkoi hän lempeästi:
"Lapsi parka!"