Hitaasti asteli hän sitten miettiväisen näköisenä edes takaisin huoneessa, kunnes jälleen pysähtyi Annan eteen ja kysyi hänen ikäänsä.
"Täytin hiljan viisitoista vuotta", vastasi tyttö kainosti.
"Olette kaiketi päästetty Herran Ehtoolliselle?" kysyi tuomiorovasti jälleen.
Anna vaaleni ja hänen huulensa vapisivat. "En vielä, kunnianarvoisa herra", sai hän vaivoin sanotuksi.
"Ette!" Tuomiorovasti peräytyi askeleen ja hämmästys ja sääli kuvastui hänen kasvoissaan. "Kapteeni Mustofin", sanoi hän, "teidän kihlattu morsiamenne on vielä lapsi eikä ole vastuunalainen töistään. Avioliittonne ei voi tapahtua, ennenkuin hän on päästetty Herran Ehtoolliselle'."
"Taivaan armot!" huudahti Mustofin liikutettuna. "Tämä tyttö on minulle kalliin kaikkea maailmassa, hänen onnestaan riippuu minunkin onnellisuuteni… Ja kumminkin olen minä voimaton, — toiveeni ovat julmasti pettyneet!"
"Ihmisen maallisille toiveille käy kuni kukoistavalle virranlaaksolle", sanoi tuomiorovasti ylevästi. "Kaikki rehoittaa ihanimmillaan ja sato näyttää lupaavalta, mutta silloin tulee rankkasade, virta paisuu yli äyräittensä, mutaiset aallot vierivät hymyilevään laaksoon, ja niiden alle vajoovat parhaatkin toiveet. Onnellinen se, joka ei vastoinkäymisessä kukistu, vaan asettaa toivonsa korkeammalle!"
"Kiitän teitä, kunnianarvoinen herra, niistä sanoista", sanoi Mustofin, "enkä olekaan väsyvä, vaikka tuhansia esteitä syntyisi tielleni. En vaan tiedä, mitä meidän nyt on tekeminen."
"Ensiksi", sanoi tuomiorovasti lempeästi, säälien heidän tukalaa tilaansa, "tulee tämän nuoren tytön käydä rippikoulu päästäksensä osalliseksi siitä armosta jota jokaiselle täysikasvuiselle seurakunnan jäsenelle pyhässä sakramentissa tarjotaan."
"Ja kuinka pitkä aika vaaditaan siihen?" kysyi Mustofin.