"Näetkö, kuinka kauniita kukkia tuon sinulle", sanoi hän Annalle, kun oli ensin tervehtinyt häntä. "Miten hyvin ne sopisivat sinun tummaan tukkaasi, armas tyttö; odota, niin asetan ne sinne."
"Kuinka hyvä sinä olet, kun tuot minulle lempikukkiani", vastasi Anna, "mutta, Vladimir, pian ne siellä kuihtuisivat. Salli minun pikemmin asettaa ne veteen, ne muistuttavat minulle kotia, jonka lehdoista niitä ennen mielelläni etsin. Oi sitä aikaa", lisäsi hän haaveksien, "jolloin käki kukkui, meri aukeni ja vuokot kukkivat!"
Annan silmiin valahti kyyneliä ja hän käänsi nopeasti päänsä toisaalle.
"Tyttö parka, sinä kärsit, kärsit minun tähteni", sanoi Mustofin hellästi.
"Älä sano sitä", virkkoi Anna ja koetti hymyillä, "en tahdo mitään kaikesta tuosta takaisin, sillä kun sinut omaan, on minulla kevät, on kukkia, on kaikkia."
"Mutta jos kadottaisit minutkin", sanoi Mustofin vavahtelevalla äänellä, "ja meidän täytyisi erota?"
"Erotako?! mikä julma sana!" huudahti Anna. "Vaan näytäthän sinä niin totiselta! Mitä on tapahtunut, sano!"
Niin hellästi ja varovasti kuin oli mahdollista kertoi nyt Mustofin kokien tekeytyä rauhallisen näköiseksi morsiamelleen tuon käskyn, joka vaati hänen viipymättä lähtemään kotimaahan.
"Tuomiorovasti Gadolin sanoi minun elämäni ilman isäni siunausta muuttuvan erämaaksi", virkkoi Anna huoahtaen, kun Mustofin oli vaiennut, — "hän oli oikeassa, minä tunnen jo hietikkötuulen polttavan ja myrkyllisen hengähdyksen kasvoissani."
"Mutta sen puhdistaa raikas viileys, joka liehtoo rakkauteni vihannoivalta kosteikolta", sanoi Mustofin lämpimästi.