Hitaasti kului aika — oli niin monta eri kohtaa huomioon otettavat — mutta vihdoinkin loppui tuo vaikea työ, nimet piirrettiin alle, ja todistajat sekä kirjuri poistuivat vakavina huoneesta.
"Pyydän vielä saada jättää tämän testamentin teidän huostaanne, eno", sanoi Mustofin kenraalille. "Teillä ei suinkaan liene mitään sitä vastaan?"
"Ei suinkaan", vastasi tämä, "minun luonani on se hyvässä tallessa, sisaren poika."
Kenraalin ääni kuului heikolta. Oliko siihen syynä ruumiillinen väsymys, vai se saatanallinen juoni, joka hänessä oli herännyt? Mustofin uskoi edellistä. "Antakaa anteeksi, hyvä eno", sanoi hän rauhattomasti, "että olen väsyttänyt teidät kokonaan." Mutta ystävällisin sanoin epäsi kenraali hänen anteeksipyyntönsä ja lämpimät kiitoksensa, jonka jälkeen he erosivat.
Kuoleman kalpeus peitti nyt kenraalin kasvot ja hänen täytyi tukea itseään seinää vasten. Vihdoin huomasi hän pöydällä viinipullon, josta hän oli tarjonnut äskeisille vierailleen. Vapisevalla kädellä täytti hän siitä lasin äärilleen ja tyhjensi sen yhdellä hengähdyksellä. Se antoi voimaa. Kuumeen tapaisella kiihkeydellä avasi hän Mustofinin testamentin, luki sen tarkoin pykälästä pykälään monet kerrat ja katkera ivallinen hymy värähteli hänen huulillaan.
"Tuota 'hyvää enoa' ei ole siis muistettu kopekallakaan! Haa, sisaren poikaa! morsian, orjat perivät siis kaiken!" huudahti hän vihdoin ja rutisti paperin kouraansa. "Odota, niin saamme nähdä!"
Hän meni uunin luokse, jossa kytevät hiilet väliin loimahtivat ilmituleen. Tuokiossa oli testamentti siellä, jaloine lämpimine tarkoituksineen hiiltyi se tuhaksi.
"Jos Mustofin kaatuu sodassa", mutisi kenraali, "niin ei testamenttia koskaan kaivata, sillä hänen ystävänsä menevät hänen kanssaan, muussa tapauksessa se taas on kadonnut; siitä asiasta on kyllin aikaa pitää huolta. — Muutama tuhat sielua ei ole vähäpätöinen asia, niiden tähden sopii jo uskaltaakin jotakin."
Hän palasi pöydän luokse ja tyhjensi pullosta viinin viimeiseen pisaraan.