Viidentoista vuoden iällä itkee nuori sydän surunsa ja niin teki Annakin. Koko yön istui hän akkunan luona, mietiskeli ja itki. Silloin tuntui hänestä yht'äkkiä kuin olisi hänen isänsä haamu lähestynyt häntä ojentaen hänelle kättään, mutta kun hän koetti tarttua siihen, hapuroitsi hän vaan tyhjää ilmaa.
Ja kumminkin oli hän kuulevinaan isän puhetta, kertomusta, jota tämä joskus iltavalkean ääressä oli jutellut.
"Käsi kädessä vaeltaa elämän läpitse kaksi sisarta", niin se tarina alkoi. "Toinen heistä on kuin pohjolan keväinen ilta, jolloin päivän ja yön väreet sulautuvat yhteen ja salaperäinen valju ilma vipisee niin surullisesti. Kalpeana ja vakavana, kyyneleet silmissä, kulkee hän hitaasti eteenpäin ja kolkuttaa kaikkialla ovelle, kunnes hänet päästetään sisään.
"Toinen sisar on taas iloinen ja loistava kuin toukokuun aamu, kun leivonen liverrellen lentelee pilvissä, vuokot lehdossa kukkivat ja rannan vihannat koivut katselevat kuvaansa järven sinertävästä helmasta. Hänen silmänsä ovat kirkkaat ja säteilevät, suu hymyilee ja sydän tykkii hilpeästi. Kaikkialla otetaan hän kernaasti vastaan. Jos hänen vanhempi sisarensa viipyy jossakin, odottaa hän, kunnes tämä on täyttänyt tehtävänsä ja liitelee sitten vasta sisään, tahi jos hänellä on kiirut, heittää hän vaan kukkasen avonaisesta akkunasta huoneesen ja rientää eteenpäin.
"Toisen sisaren nimi on Suru, toisen Ilo. Vanhempi heistä tuli maailmaan silloin, kun ensimmäinen ihmispari lankesi syntiin; kun sitten Jumala antoi sovinnon lupauksen, syntyi toivo ja sen kanssa Ilo. Usein seuraa Suru kuolon enkeliä; itkien seisoo hän haudoilla ja sairasvuodetten ääressä ja missä puute, synti ja pimeys vallitsee. Hänen sydämensä tykkii säälistä kaikkia kohtaan, kädellään osoittaa hän uskon ristiä ja katsoo taaksensa, eikö hänen sisarensa Ilo jo saapuisi. Ja tämä tuleekin toivon loistava hengetär rinnallaan; usein on se 'ijäisyyden toivo', mutta sitä parempi.
"Harras rakkaus yhdistää nuo kaksi sisarta, Surun ja Ilon toisiinsa, eivätkä ne koskaan eroa niin kauan kun yksikin kilvoitteleva sielu löytyy maan päällä. Ne ovat lähteneet samasta kädestä ja niiden ylevä tarkoitus on johdattaa heikkoa, sotivaa ja eksynyttä ihmishenkeä Jumalan tykö."
Anna itkeä nyyhkytti. Silloin alkoi kaukaa kuulua sotamusiikin säveleitä ja etenevää tahdinmukaista astuntaa. Hän tiesi mitä se merkitsi, venäläiset joukot lähtivät nyt päivän noustessa kotimaahansa.
Anna katsoa tuijotti torille päin, jonne sotamiehet lähtöä varten olivat kokoontuneet, mutta siinä oli vastapäätä kadun toisella puolella kivikartano, eikä hän muuta nähnyt kuin auringon vipisevän säteen valkealla muurilla ja kappaleen sinistä taivasta.
* * * * *
Sillä aikaa, kun Anna rauhassa sai lopettaa rippikoulunsa, kävi Katinka Petrovnan asema kenraali Demidoffin talossa yhä horjuvammaksi. Hän ei itse varmasti tiennyt, miten asia oli, mutta hän tunsi, että ilmassa oli myrskyn enteitä, sillä hänen isäntänsä ei ollut ennen koskaan osoittanut hänelle niin silminnähtävää välinpitämättömyyttä ja kärsimättömyyttä, ei koskaan ennen sillä tavoin tehnyt pilkkaa hänen tunteistaan ja halveksinut hänen toiveitansa. Kuinka iloiseksi hän sentähden tulikaan, kun Ivan eräänä iltana ilmoitti hänelle, että kenraali tahtoi häntä yksityisesti puheilleen; se oli harvoin viime aikoina tullut enää kysymykseen. Sentähden tahtoikin hän nyt pukeutua oikein huolellisesti, ja siitä saivat hänen orjapiikansa kyllin työtä, jotka rauhattomina häärivät hänen ympärillään, peljäten jollakin suututtavansa hirmuvaltaista, kärsimätöntä hallitsijatartaan.