Häijyllä tuulella olikin Katinka Petrovna, istuessaan tuossa pieni koira sylissä ja jakaen runsaasti käskyjä ja toria.
"Älä raasta viimeisiä hiuskarvoja päästäni, Masha! Äläkä sinä, Sassa, liikuta puuteritöyhtöä niin raskaalla kädellä, kuin pesisit lattiaa! Aiotko sinä, Tatjana, varastaa kalliita kiviäni, vai mitä puurrat niin kauan juvelilippaassani?" sinkui hän uhkaavalla äänellä vuoroin kullekin.
"Minä en ole koskaan varastanut enkä aio sitä tehdä; luulkaa minusta mitä tahanne", vastasi viimeksimainittu, jonka säännölliset kasvonpiirteet ja kukoistava iho todistivat hänen tserkessiläistä syntyperäänsä.
Kiukustuneena kohoitti Katinka Petrovna kätensä lyödäkseen tyttöä, mutta ketterästi vältti tämä lyönnin eikä voinut olla hymyilemättä onnistumattomalle yritykselle. Se suututti tietysti yhä enemmän Katinkaa, mutta hän hillitsi vihansa ja lausui kylmästi:
"Näkyypä olevan aika nöyristää sinun sisusi, Tatjana. Minä käsken hovimestarin annettamaan sinulle viisitoista hosumaa, tahi odotapas: Suomi on rikas koivuista, viisikolmatta lyöntiä norjalla vitsalla on lempeä rangaistus. Toivon että olet tyytyväinen lempeyteeni!"
Kimeä nauru pääsi Katinkan huulilta.
"Tyytyväinenkö? en toki", vastasi Tatjana sukunsa koko ylpeydellä, "sillä tietäkää, hallitsiatar, ett'en minä koskaan antau teidän raakain kättenne suomittavaksi. Kylläksi kauan olemme me kärsineet teidän julmuuttanne, mutta pian lieneekin meidän vuoromme nauraa teille, Katinka Petrovna, sillä meidän silmämme ovat huomanneet enemmän, kuin voitte aavistaakaan — teidän tähtenne on sammumaisillaan. Minun ylitseni on valtanne lopussa. Kyynelilläni ja rukouksillani olen minä, näette, saanut vapauskirjan kenraali Demidoffilta, joka teihin verrattuna on enkeli, ja minulla on oikeus mennä mihin tahdon. Hyvästi, Katinka Petrovna, minä lähden kotimaani vuorille!"
Jok'ikinen verenpisara oli kadonnut Katinkan poskilta, ja hänen silmänsä säkenöitsivät tserkessiläiselle tytölle, joka pää pystyssä kumartaen läksi tiehensä.
Kauhistuneina riensivät toiset palvelijat antamaan hallitsijattarelleen kultaisen sienirasian ja kostuttamaan vedellä hänen otsaansa. Kostonhimo saikin hänen pian toipumaan ja hän antoi pukea itsensä mitä suurimmalla kiirulla.
Vähitellen rauhoittui hän ja oli vihdoin valmiiksi puettu, mutta katsoessaan suureen Venetsian peiliin, ei hän tuntenut itseään tyytyväiseksi. Sininen silkkipuku ei näet soveltunut laisinkaan hänen kalpealle iholleen, lyhyet hihat paljastivat liiaksi hänen laihoja käsivarsiaan, eikä ylhäälle kiedottu tukkakaan ollut sopusuhteessa hänen pienen päänsä kanssa. Se ei kelvannut, piti valita toinen puku, yksinkertaisempi ja hänen muodolleen sopivampi!