"Minä en ymmärrä tarkoitustanne", sammalsi Anna.
"Ette, sentähden ettette tahdo ymmärtää minua", sanoi kenraali tulisesti. "Sentähden ett'ette tahdo ymmärtää ettekä tajuta 'vanhan miehen' rakkautta."
"Oi kenraali Demidoff!" huudahti Anna tuskallisesti.
"Sydämeni", jatkoi kenraali, "ei ole vielä niin hiiltynyt kuin kenties luulette; se voi vielä lempiä yhtä lämpimästi ja ehkäpä syvemmästikin kuin nuorukaisen. Minkätähden luulettekaan minun tuhlanneen lukemattomia suosionosoituksia teille, jos ei minussa asuisi muu tunne kuin mikä suojelijalla on turvattiaan kohtaan?!"
"Minä en voi koskaan rakastaa ketään muuta kuin Mustofinia. — Hänen muistonsa on minulle pyhä, eikä mikään vieras kuva saa sitä saastuttaa", sanoi Anna surumielisesti.
"Ja kuolleen tähden tahdotte te uhrata onnen elävän kanssa, joka voi antaa teille kaikkea mitä hyvänsä haluatte", puhkesi kenraali innokkaasti sanomaan. "Anna, minä, joka olen niin ylpeä kaikille muille, tahdon orjana totella pienintä viittaustanne, maata jaloissanne, jos sitä tahdotte."
"Totinen rakkaus ei vaadi orjanpalvelusta", sanoi Anna. Häntä suojelivat viattomuuden ja puhtauden ystävälliset vallat tuolta intohimoiselta mieheltä.
"Ja mimmoiseksi ajattelette te oikeastaan rakkauden, neitini?"
"Suurimmaksi ja pyhimmäksi tunteeksi", sanoi Anna kainosti, mutta vakavasti, "jonka Jumala on painanut ihmisen sydämeen, ja joka, vaikka se keskeytyykin täällä maan päällä, on puhdistettuna ja vapautettuna kestävä yli ajan."
Anna ajatteli Vladimiria ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.