Kannel kädessä lauloi Anna Mörck erästä hymniä. Laulu oli vakava, synkkämielinen ja haikean ihana niinkuin tuo valju, surullinen laulajatar itsekin. Jokainen sointu kanteleen vapisevilta kieliltä, jokainen sävel hänen huuliltaan kuvastui hänen kasvoissaan haaveksivana innostuksena. Niissä heijastui maallisista siteistä vapautuneen hengen jalo ja ylevä nautinto.
Jonkun matkan päässä istui Brigitta kumarruksissaan kuunnellen laulua. Pian huomasi hänen vilkkaat silmänsä kenraali Demidoffin, joka seisoi puoleksi-avonaisella ovella ja katseli nuorta tyttöä melkein samalla ihastuksella kuin innostunut maalari silmäilee kaunista mallia. Harmissaan tästä mietti palvelija, miten hän salaa ilmoittaisi Annalle kenraalin läsnäolon. Hänen kekseliäisyytensä tuli hänelle nytkin pian avuksi, ja hän alkoi rykiä niin räikeästi ja kolkosti, että olisi sen luullut tulevan keuhkotautisen rinnasta.
Vihaisin katsein kääntyi kenraali ympäri ja Anna hypähti niin tulisesti ylös, että hänen kanteleensa sai vaarallisen täräyksen, ja yksi kielistä katkesi.
Tyytyväisenä onnistuneesta juonestaan nousi Brigitta ja jätti kenraalin ja hänen turvattinsa kahden kesken.
"Kuinka kauniisti te laulatte, neitini", sanoi kenraali ystävällisesti, "toivoisin vaan että laulunne pian saisi iloisemman kaiun. Ettekö tahtoisi koettaa laulaa vielä kerran duurissa ettekä aina mollissa, ei virsiä eikä kotimaanne valittelevia ruikutuksia, vaan jonkun iloisen vilkkaan operetin."
"Siihen ei taitoni riitä", vastasi Anna, "sillä minä en osaa niitä monta. Mitä taas kansaani tulee, on sillä kaksikin ilmausta laulussaan, ilon ja surun, — mutta iloiset laulut ovat haihtuneet muistostani ja surulliset säästän kernaimmin itselleni."
Annan käytöksessä oli ylpeää, kylmää arvokkuutta vastoin hänen entistä lapsellista avomielisyyttään, mutta hän olikin lyhyessä ajassa oppinut hillitsemään tunteensa tämän miehen läsnäollessa ja havainnut, että syynä, jonkatähden häntä ei laskettu talosta lähtemään, oli muukin kuin huolenpito hänen onnestaan.
"Te näytte olevan isänmaanrakastaja", sanoi kenraali leikillisesti, "ja pidätte etupäässä siitä, jota teillä itsellänne on. Paimentytön laulua, laakson kaikua ja yksinäisen hongan huminaa, mitä muuta teillä olisikaan tarjottavaa? Verratkaa sitä toisen maan rikkaampiin musiikkivaroihin, ja se on kuin sarkatakki silkkipuvun rinnalla."
"Te unhoitatte, kenraali, että taide on luonteeltaan kosmopoliitillinen; se mitä nyt halveksitte, voi vielä eräänä päivänä kohota arvoon", sanoi Anna haaveksien, "sillä kaikki tajuavat sitä, joka luonnosta lähtee, se tulee sydämestä ja menee sydämeen."
Kenraali hymyili. "Te naiset", sanoi hän. "Rasitatte kaikkea tunteella, ja kumminkin voitte te olla niin kylmät ja tunnottomat, milloin vaan tahdotte."