"Minä en voi koskaan enää tulla onnelliseksi maan päällä", vastasi Anna. "Säälikää onnettomuuttani ja sallikaa minun rauhassa lähteä pois."
"En koskaan!" sanoi kenraali Demidoff kärsimättömästi, "en koskaan. Jos Mustofin olisi tullut vaatimaan teitä takaisin, ei minulla luonnollisesti olisi ollut mitään sitä vastaan, mutta hän on kuollut ja minä tahdon edelleen pitää teistä huolta. Eihän teillä ole ketään johon turvaisitte, menetettyänne isänne rakkauden."
Tämä soimaus sattui kuin myrkyllinen nuoli onnettoman tytön sydämeen. Tukehuttaen itkuaan peitti hän käsillään kasvonsa ja toisti hiljaa isän kirouksen.
Riemuitsevan näköisenä jätti kenraali hänet, mutta pitkä aika kului, ennenkuin uni tänä iltana soi hänelle lepoa, jota viattoman omantunnon harvoin tarvitsee kauan odottaa. Viimein soitti hän Ivanin luokseen.
"Tuo minulle pullo puhdasta Tokaijan viiniä, jommoista ainoastaan vanha
Unkari ja lähes satavuotinen kellari voivat tarjota!" käski hän.
Ivan toi mitä pyydettiin, mutta vaikka tuo tomuuntunut pullo pian oli tyhjennetty, ei sen sisällys kumminkaan vaikuttanut kenraalin toivon mukaan, sillä joka kerta kun hänen viinin raskauttamat silmänluomensa vaipuivat kiinni, alkoi hänen omantuntonsa taikakattila kiehua. Hän oli näkevinään Vladimirin silvotun pään hopeatarjottimella sänkynsä vieressä. Hyytynyt veri valui hitaasti tyhjään lasiin, jota näkymättömät kädet tarjosivat hänelle, ja kaksi kirjenippua hänen salalaatikossaan rupesi yhtäkkiä elämään. Jokainen kirjain niissä muuttui pieniksi mustiksi peikoiksi, jotka ulvoen tanssivat ja kiusasivat häntä.
Koira haukkui yössä — kenraali heräsi. Kylmä hiki oli hänen otsallaan, vaikka veri poltti suonissa kuin tuli.
"Senkötähden minua näin julmasti kidutetaan, ett'en ole kahtena viimeisenä perjantaina paastonnut", ähki hän. "Kun saan aikaa, olen minä ensi työkseni lepyttävä nuo pahat vallat, jotka sekoittavat sappea elämänjuomaani. Jos ei muu auta, niin pakenen, pyhän Barbaran nimessä, Solovetskin luostariin; siellä ainakin olen löytävä levon!"
Kenraali nukkui jälleen. Samat hirmunäytelmät, samat kauheat unet — — —