"Minä menen", sanoi tämä lempeästi, vaikka uhkaava pilvi kohosikin hänen otsalleen, "mutta minä tulen pian takaisin, sillä teidän onnenne on sydämelleni liian kallis voidakseni jättää teidät myötätuntoisen ystävän lohdutusta vaille. Naisen ruikutus", jatkoi hän poistuttuaan näkyvistä, "ei lakkaa yht'äkkiä, ja kumminkin täytyy minun ihmetellä miten tyynellä mielellä tyttö otti vastaan sanoman armaansa kuolemasta, ei hän parkunut eikä pyörtynyt, niinkuin olen muiden naisten nähnyt tekevän."
Surusta menehtyneenä istui kuitenkin Anna ja ajatteli kuollutta sulhoaan. Hän näki hänen säihkyvin silmin syöksyvän vihollista vastaan ja ihmeteltävällä urhollisuudella jakelevan iskuja ympärilleen — mutta tuossa tuli luoti — hän horjui satulassa ja huokasi raskaasti — se oli sattunut hänen rintaansa. Kirkas verivirta pulppusi hänen rikkiammutuista vaatteistaan. Silmät lakastuivat ja sinisenkalpeaksi muuttui hänen äsken vielä niin verevä ja vilkas muotonsa. Kankeana ja kylmänä pantiin hän arkkuun, maa sai velkansa — madot ruokansa.
Vähitellen saivat hänen ajatuksensa toisen suunnan. Ristinuskon pyhin lohdutus laskeutui nöyryyttävänä ja sulattavana hänen raivoavalle sydämelleen niinkuin rauhan kyyhkynen myrskyiselle merelle, ja muistaessaan Vladimirin rakkautta ja hellyyttä kuiskasi hän, hymyillen kyynelten läpitse:
"Me emme ole eroitetut, Vladimir, — rakkautemme yhdistää meidät."
Sydämen on kumminkin taisteltava monta kovaa sotaa, ennenkuin se taivaan tähden voi uhrata maalliset tunteet. Annankin koko olennossa näkyi riutumusta ja toivottomuutta, kun kenraali toistamiseen tuli hänen luoksensa.
"Minä kunnioitan teidän suruanne", sanoi hän ystävällisesti, "mutta älkää liioin antautuko sen valtaan, sillä teidän elämässänne on vielä monta rikasta ilon lähdettä."
"Sitä en voi uskoa", sanoi Anna, "minun täytyy sanoa teille tänä päivänä jäähyväiseni ja kiittää kaikesta hyvästä, jota olen luonanne nauttinut."
"Te tahdotte jättää minut ikävään! Anna, te olette julma, mutta sitä en minä voi sallia", sanoi kenraali salaamatta intohimoaan ja katsellen palavasti arastelevaa tyttöä.
"Minä rukoilen teitä, kenraali, älkää laskeko leikkiä tämmöisellä hetkellä. Asianhaarat ovat pakoittaneet minun viipymään liian kauan talossanne, ja pitkällinen vieras voi käydä haitalliseksi. Te olette täyttänyt lupauksenne Mustofinille, meidän tiemme eroavat siis."
"Erehdytte, neitini", sanoi kenraali, "te jäätte ainiaaksi luokseni, kotini on teidän, hevoseni, vaununi, palvelijani — kaikki on kuten tähänkin asti käytettävänänne. Te olette vielä tuleva onnelliseksi."