Eräänä päivänä tuli kenraali Annan huoneesen avattu kirje kädessä.
"Kirje Vladimirilta!" huudahti Anna huomaamatta miten kalpealta ja riutuneelta kenraali näytti. "Mitä kirjoittaa hän, kuinka hän voi?!"
Äänetönnä ojensi kenraali Annalle kirjeen, mutta tämä pudisti päätään, sillä se oli kirjoitettu venäjän kielellä.
"Malttakaa mielenne neiti Mörck", sanoi kenraali sääliväisesti, "ja olkaa valmis kuulemaan pahinta."
"Pahinta!"
"Kirjeessä luetaan", jatkoi kenraali armottomalla kiiruulla, "että Vladimir Mustofin eräässä kahakassa vihollisen etujoukon kanssa miekka kädessä on saavuttanut soturin kunniarikkaan kuoleman. Hänen kohtalonsa on ihana ja kadehdittava, jos ei vaan suru ja kaipaus olisi jäljellä. — Itkekää, lapseni, kyyneleistä … sanotaan lähtevän huojennusta."
Mutta Anna ei itkenyt, eikä syvä tuska puhkeakaan koskaan kaikuviin valituksiin. Hän ei tajunnut kenraalin sanoista muuta kuin että Vladimir, jonka tähden hän oli uhrannut isänrakkauden, kodin, kaikki, oli kuollut. Loisto oli sammunut hänen suurista silmistään, niissä asui tuijottava, milt'ei tunnoton katse.
"Kuollut", sanoi hän vihdoin heikolla, murtuneella äänellä, "kuollut — oi Vladimir!" ja särjetyn sydämen sanomaton tuska tuli tässä huudahduksessa ilmi.
"Kuinka suuresti minä säälin teitä, Anna", virkkoi kenraali mielittelevällä ystävyydellä ja pani hyväillen kätensä tytön käsivarrelle, mutta tämä hypähti ylös kuin salaman kohtaamana.
"Jättäkää minut, kenraali", sanoi hän, "minä tahdon kernaimmin olla yksin."