"Sinä olet oikeassa", jatkoi hän, "meidän tulee olla varovat, ett'ei kenraali näkisi hyväksi eroittaa meitä. — Yksin on minun ponnisteltava vasten elämäni vuolasta virtaa. Hyvä Jumala, jos voimani loppuisivat ja veden vaahtoisa pyörre tempaisi minut mukanaan synkkään syvyyteen!"
Ystävällisin sanoin rauhoitti Brigitta epätoivoista tyttöä, sitten pukeusivat he nopeasti päällysvaatteisin ja lähtivät.
"Ihana kuin Venus ja siveä kuin nunna", ajatteli kenraali itsekseen palattuaan huoneesensa. "Linna ei olekaan niin helposti valloitettu kuin luulin. Lahjoihin ei hän pane suurta arvoa ja ystävyyttäni alkaa hän epäillä. Minun täytyy käyttää toista menetystapaa, rynnäkköä, ja — voitto on minun! — Ihmeellinen, lumottu tunne, joka tekee minut narriksi ja valtaa koko sieluni, — vaan tuossahan hän tulee, ihanin naisista, — mikä ryhti, mikä sulous!"
Tällä hetkellä kulki Anna todellakin Brigitan seurassa akkunan ohitse. Heidän jäljessään astui kaksi palvelijaa loistavassa liveripuvussa turvallisuudenvahtina; se oli kokonaan tarpeeton varokeino niin rauhallisessa kaupungissa kuin Turussa, mutta luulokas ja mustasukkainen kenraali oli katsonut sen tarpeelliseksi, kenties estääkseen siten Annaa vaihtamasta puhetta kenenkään kanssa.
"Briitta muori", sanoi Anna, kuinka raikkaalta ja suloiselta tuntuu ilma, kun tulee noista kuumista saleista, jotka kaikessa loistossaan ovat minusta kuin Venedigin lyijykamarit onnettomasta vangista. Kuinka keveää on täällä hengittää! Toivoisin voivani lintuna lentää kauas, kauas siitä hirmusta, joka täällä minua uhkaa."
"Ja mihin pakenisitte te, lapsi parka" kuiskasi Brigitta.
"Sinä puhut ikäänkuin minun pakoni joskus voisi toteutua, hyvä Brigitta", vastasi Anna, "mutta jos niin olisikin, niin tiedän kyllä avarassa Suomessa löytyvän jonkun piilopaikan sen onnettomalle tyttärelle, jos ei muuallakaan, niin synkässä sydänmaassa, jonka petoja minä en niinkään paljon pelkäisi kuin kenraali Demidoffia!"
He olivat Annan puhuessa saapuneet eräälle kauppapuodille, johon he päättivät mennä ostoksille.
Huoneen peräpuolella istui viheriäksi maalatun korkean pulpetin ääressä nuori mies lukien uutterasti kirjaa. Annan ja Brigitan astuessa sisään katsahti hän kumminkin hajamielisen näköisenä ylös, järjesteli rajiaan, silitti kädellään valkoista tukkaansa ja kiersi vaksittuja viiksiään, jotka varjosivat hänen ylähuultaan.
Tämä kaikki oli nopeasti tehty, mutta eräs vanhempi kumppani oli jo ehtinyt ennen häntä palvelemaan tulijoita, ja hänen täytyi sentähden vetäytyä takaisin toimettomana, mutta varsin mieltyneenä katselijana. Hänen edessään seisoi nimittäin ihan elävänä semmoinen kaunotar, joista hän oli lukenut lempiromaaneissaan, ja joita hän tähän saakka ei ollut luullut löytyvän muualla kuin novellinkirjoittajan mielikuvituksessa; erittäinkin liikutti hänen mieltään noissa säännöllisissä, armaissa kasvoissa ilmenevä surullinen, kärsivä katse.