Tavattoman tulisesti kysyikin hän vierasten poistuttua kumppaniltaan, kuka tuo nuori tyttö oli.
"Berndt Wilhelm", vastasi kumppani nauraen, "täytyy todellakin olla sinunmoisesi voidakseen olla tietämättä kuka hän on! Etkö sitten koskaan ole kuullut puhuttavan kenraali Demidoffista?"
"Olen kyllä, hänhän on venäläisten joukkojen päällikkö täällä."
"No sitten tietänet myöskin, että tämä nuori nainen on: kenraali
Demidoffin neiti!"
"Kenraali Demidoffin neiti! mikä nimitys!"
"Niin, enempää en minä asiasta tiedä. Hänen asemansa tuon ylellisen venäläisen talossa ei liene liioin kadehdittava. Jos tahdot ottaa siitä lähemmin selkoa, niin: onnea vaan! minuun se ei koske."
Näin virkkoi kumppani hymyillen, kiepahti kenkänsä korolla ympäri ja jätti meidän kyynäräritarimme hänen unelmiinsa.
* * * * *
Mitä Anna jo alussa oli aavistanut, oli käynyt toteen, hän oli tuon venäläisen kenraalin luona vankina. Silloin ei hän ollut tietänyt, minkätähden hänen vapaudellensa taottiin kahleita, nyt tiesi hän sen ylen hyvin, ja ajatellessaan sitä hän kauhistui, mutta siitä varttui hänelle mielenlujuutta, jota hän vaaran lähestyessä tarvitsikin. Nöyränä taipui hän katkerain koetusten alaiseksi; oma järkähtämättömyys ja luottamus Jumalaan olivat hänen ainoana toivonaan tuota hillitöntä miestä vastaan, jonka käsiin hän oli joutunut.
"Te kohtelette minua, Anna, niinkuin olisin minä pyövelinne enkä hyväntekijänne", sanoi kenraali eräänä päivänä hänelle. "Te olette niin kalsea ja tunnoton minua kohtaan, ettekä tuommoinen hento ruusu, joksi teitä kerran luulin."