Näin päättyi tämä päivä, jota valitettavasti seurasi monta samanmoista.
Myöhään yöhön istui Anna painaen käsillään polttavia ohimoitaan ja katseli ulos talven pimeyteen, mutta se selkeni, kun hän sanomattomaksi ilokseen löysi äitinsä kadonneen tähden. Hänen sielunsa pysyi kiinni niissä lohduttavissa lupauksissa, joita Brigitta äsken oli lukenut raamatusta ja tästä taivaallisesta lähteestä sai se lepoa ja rauhaa.
X.
Siirtykäämme lukijan suosiollisella luvalla tuosta pienestä kaupungista Aurajoen rannalta venäläisten leiriin Borodinon luo. Niin pitkälle oli sota Venäjän ja Ranskan välillä edistynyt, että ratkaiseva taistelu oli odotettavissa. Uskollisesti olivat Venäläiset noudattaneet puolustusjärjestelmäänsä, jonka tarkoituksena oli houkutella viholliset sisämaahan, mutta Ranskalaisten saapuessa yhä lähemmäksi Moskovaa, nousi Venäläisten kansallistunto tämmöistä menettelemistä vastaan. Tämän tyytymättömyyden johdosta yhdisti keisari Aleksander sotajoukkonsa iäkkään kenraalin Kutusovin komennon alle, joka muutamaa kuukautta tätä ennen päätetyssä Turkin sodassa oli erittäin kunnostanut itsensä ja nyt kansan toiveiden mukaan tahtoi uskaltaa ruveta taisteluun vähäisen Borodinon kylän luona, kolmenkymmenen virstan päässä tsaarien kuuden sadanvuotisesta ruunauskaupungista.
Suuri oli riemu tästä päätöksestä, mutta se koskikin kodin, perheen, isänmaan ja kunnian puolustusta.
Oli syyskuun kuudennen päivän ilta 1812. Punaisen vuoren kukkulalla, joka kohosi yli seudun, oli Venäläisten suurin patteri, nimeltä Rajevskin patteri, eli, kuten Ranskalaiset sitä kutsuivat, Suuri patteri. Sen molemmilla puolilla oli pienempiä tykistöjä, saartokaivantoja ja valleja, vasemmalla solatie, joka eroitti Ranskalaisten ja Venäläisten etuvartijat toisistaan.
Tätä tietä myöten astui muuan nuori mies nopein, kevein askelin. Hän palasi vakoilemasta ja ohjasi kulkuaan Venäläisten leiriin. Hän oli puettu pitkään, avaraan sotilaanviittaan, joka täydellisesti peitti hänen korkean ja solevan vartalonsa, niin ett'ei häntä ollut helppo pimeässä tuntea, varsinkin kun tilapäinen, omituisen näköinen päähine osaksi varjosi hänen muotonsa. Tämä mies oli kapteeni Mustofin, joka sodan aikana oli kohonnut evestiluutnantiksi, mutta jota me vanhan tuttavuuden vuoksi kernaammin kutsumme entisellä arvonimellään.
Luottamustoimi, jonka hän hiljan oli päättänyt, oli houkutellut hänet niin lähelle Ranskalaisten etuvartijoita, että hän vaivoin pääsi eheänä vinkuvasta luotisateesta, mutta tämä voitettu vaara näkyi enemmän virkistävän kuin masentavan hänen pelotonta mieltään. Rohkeita, tutkivia silmäyksiä loi hän vuorenrotkoihin molemmille puolille tietä, joissa pahojen valtain sanottiin asustavan ja ilvehtivän ja joita vanhan tarinan mukaan ei muu lepyttäisi kuin niin mahtava virta ihmisverta, että se Punaisen vuoren juurelta ulottuisi kaukaiseen Moskovan jokeen.
Vaikk'ei Mustofin ollut herkkäuskoinen eikä taikaluuloinen, tuntui hänestä kumminkin tämä tarina olevan kuni synkkä ennustus huomispäivän taistelulle ja hänen jäseniänsä karsi ajatellessaan veljenverta, joka ikivanhoista ajoista saastuttaa syynalaista maata. Voiko valta ja kunnia, nuo inhimilliset himot, jotka niin usein ovat yllyttäneet kansoja aseisin toisiansa vastaan, vastata kaikkia sodan uhreja, leskien ja orpojen kyyneliä ja huokauksia!
Surkutellessaan näitä ihmiskunnan kärsimyksiä kävi hän vakavalle, surulliselle mielelle, johon ympäröivä luontokin vaikutti. Varjot olivat yhdistyneet pimeydeksi, taivas oli pilvessä ja taaja, kostea sumu kohosi maasta.