Brigitta otti pyhän kirjan, istuutui lähelle sohvaa ja katsahdettuaan vielä kerran rauhattomasti sairaan suuriin, ihmeellisesti loistaviin silmiin alkoi hän lukea, ensin tosin vapisevalla äänellä, mutta mitä kauemmin hän luki, sitä enemmän voimaa saivat nuo juhlalliset sanat. Kun hän tuli tähän paikkaan: "Jos minä astuisin ylös taivaasen, niin Sinä siellä olet: jos minä vuoteeni helvetissä rakentaisin, katso, Sinä myös siellä olet. Jos minä ottaisin aamuruskon siivet ja asuisin meren äärissä, niin Sinun kätes sielläkin minua johdattais, ja Sinun oikia kätes pitäis minun", silloin kirkastuivat Annan kalpeat kasvot ja hän hymyili autuaallisesti. Vakavasti kertoi hän sitten salmin kaksi viimeistä värssyä: "Tutki minua Jumala ja koettele minun sydämeni: kiusaa minua ja ymmärrä, kuinka minä ajattelen. Ja katsos, jos minä pahalla tiellä lienen, niin saata minua ijankaikkiselle tielle."
Tuskin oli Briitta muori ehtinyt tauota, kun ovi avattiin ja kenraali jälleen astui sisään.
Käskevällä silmäyksellä pakoitti hän vastahakoisen palvelijan poistumaan ja lähestyi sitten Annaa, joka vaivoin nousi ylös.
"Vanha venäläinen sananlasku sanoo: kussa on viha, siellä on myös hyväntahtoisuus ja anteeksiantamus", virkkoi hän. "Oi Anna, voiko tämä toteutua teistäkin? Sanokaa että niin on, sillä muutoin tulen minä hulluksi! — Minä puolestani olen antanut anteeksi teille, suloinen enkeli! — antakaa tekin minulle!"
"Minä koetan", sanoi Anna, "jos lupaatte olla uudistamatta äskeistä kohtausta, sillä ette uhkauksilla ettekä houkutuksilla ole saava minua luopumaan siitä, mitä pidän oikeana."
"Väkivallalla en teitä enää pakoitakaan rakastamaan minua, mutta lahjoittakaa minulle edes murunen lämpimän sydämenne tunnetta — ja ruvetkaa omakseni."
Tuo ylpeä mies heittäytyi lattialle, suuteli innokkaasti nuoren tytön jalkoja, ja hellimmät sanat, tulisimmat rukoukset virtailivat hänen huuliltaan. Kohtaus oli sekä surkuteltava että naurettava ja olisi entisinä päivinä saanut kenties Annankin hymyilemään, mutta nyt oli hän rauhaton ja pahoilla mielin, ja sentähden herätti se hänessä vaan syvää inhoa ja kauhistusta. "Nouskaa, kenraali, älkääkä alentako itseänne", sanoi hän. "Hillittömien himojenne vallassa unohdatte te, miesparka, mitä ihmisarvo käskee, Minä surkuttelen teitä syvästi."
"Surkuttelette minua!" Kenraali hypähti ylös. Loukattu ylpeys hehkui hänen silmissään ja viha oli pääsemäisillään hänessä voitolle, mutta hänen uhrinsa kärsivä näkö masensi hänet, hänen voimakas vartalonsa horjui ja jälleen pyysi hän houkuttelevimmalla tavalla anteeksi, johon Anna vihdoin jalomielisesti suostuikin.
"Näyttääksenne, että olette täydellisesti antanut minulle anteeksi", sanoi kenraali ottaen esiin kultaisen rasian, jota koristi keisari Aleksander I:n timanteilla reunustettu kuva, "ottakaa tämä rasia, joka minulle on äärettömän arvokas, ollen arvollinen muisto ruhtinaaltani, ja pitäkää se muistona mieheltä, jonka täytyy ihmetellä teitä yhtä suuresti, kuin hän teitä rakastaakin."
Jalosti kieltäytyi Anna ottamasta vastaan tuota kallista lahjaa, mutta lopuksi täytyi hänen kumminkin ottaa se ja antaa perää kenraalin hartaalle pyynnölle.