Kenraali kumartui ja kuiskasi Annan korvaan kaksi sanaa, jotka täyttivät hänet suurimmalla kauhulla. "Isä parka", sanoi hän, "kuinka syvälle on tyttäresi vajonnut, kun hänen täytyy kuunnella tuommoista! Minä en ymmärrä, kenraali", jatkoi hän, "mimmoisten naisten kanssa te olette ollut yhteydessä voidessanne puhutella minua näin häpeällisellä tavalla. Mutta tietäkää, ett'en minä koskaan rupea teidän himonne uhriksi, jota te koetatte peitellä kauniilla sanoilla. — Menkää, kenraali Demidoff, älkääkä kiihoittako minua viimeiseen asti."
"Mitä en hyvällä saa koetan hankkia väkivallalla", sanoi kenraali, "minä opetan teidät taipumaan tahtoni mukaan."
"Taipumaan tahtonne mukaan!" toisti Anna, "taipumaan — mihin? — häpeään! Laupias Jumala!"
"Te pauhaatte turhaan, ihana tyttö, sillä kukaan ei auta teitä eikä pidä lukua mitä näiden seinäin sisällä tapahtuu. Uhoitelkaa, repikää taivas ja maa, te niskoittelija, ja kumminkaan ette pääse minusta, yhtä vähän kuin hiiri kissan kynsistä."
Suonet paisuivat kenraalin otsalla ja pahat himot väänsivät hänen kasvojaan, kun hän lähestyi tyttöä.
"Älkää tulko liki", sanoi Anna. "Näinkö ritarillisuus ja kunnia käskevät teidän kohtelemaan turvatonta? Näinkö te, uskoton kenraali, pidätte Mustofinille — kuolleelle — antamanne lupauksen?!"
Nämä nuhteet ja vetoaminen vainajaan sytyttivät kenraalissa niin sanomatonta vihaa tyttöä vastaan, joka rohkeni vastustaa ja suututtaa häntä, että hän unhoitti kaiken muun. Leimuavin silmin ja hammasta purren tarttui hän Annan pitkään tukkaan, kietoi sen kätensä ympäri ja heitti hänet huoneen nurkkaan, jonka jälkeen hän poistui iskien ovea niin kovasti kiinni, että seinät tärähtivät.
Kovasta sysäyksestä tointuneena, otsa veressä ja jäsenet ruhjottuna, makasi Anna liikkumattomana lattialla, kun Brigitta tuli sisään. Itkien nosti hän tytön sohvalle, asetti kylmiä kääreitä hänen päänsä ympärille ja kävi iloiseksi nähdessään hänen virkoavan. Vaikka Anna tunsikin olevansa niin väsynyt ja heikko, pyysi hän kumminkin ennen kaikkea, että Brigitta lukisi hänelle.
"Mitä minun pitää lukea, rakas lapseni?" kysyi Brigitta.
"Kuningas Davidin 139:s salmi, hyvä Briitta muori", sanoi Anna matalalla mutta selvällä äänellä, osoittaen kädellään raamattua pöydältä.