Mustofin luki kirjeen monet kerrat läpi. Pelko, jota hän aina oli koettanut karkoittaa itsestään, mutta joka usein oli palannut takaisin, oli siis toteutunut — Anna Mörck oli kuollut.
Hän viittasi Feodoria ja Vasilia poistumaan ja jäi yksin. Lähtiessään vähän myöhemmin majasta näytti hän tyyneltä, melkein onnellisen näköiseltä; ainoastaan hänen tunteellisesta katseestaan ja kuolonkalpeista kasvoistaan huomasi, että taistelu oli ollut hirveä. Ikäänkuin unissa pysähtyi hän hetkeksi eräälle nuotiotulelle, jonka ympärille joukko kasakoita, aron solevia poikia, oli asettunut. Mukavassa, huolettomassa asennossa istuivat he suruttomina ja nauttivat viinaa, jota kenraali Kutusov oli antanut jakaa heille, ja muistelivat kotiaan Donin rannalla ja rakkaita arojaan.
Oikein kaunopuheliaasti kertoi muuan vanhempi mies uteliaille nuoremmille kumppanilleen, miten raivoava lumipyry Vjuga kietoo hirmuisella nopeudella kesäisen auringon paahtaman maan jäiseen verhoon, mutta miten kevään aurinko sitten jälleen sulattaa routaisen maan mustaksi liejuksi, valmistaen siten maan laadun suloiselle toukokuulle, joka lyhyessä ajassa kaunistaa aron välkkyvällä ruohovaipalla, kutoen siihen ihanimpia kukkia.
"Sinä puhut niinkuin pappi lukee kirjastaan", huudahti eräs nuori mustatukkainen mies säihkyvin silmin, "ja melkein yhtä somasti kuin meidän vanha atamaanimme, johon arvoon pyhä Neitsyt meitä kaikkia auttakoon!"
"Niin, siihen auttakoon meitä pyhä Neitsyt!" huudettiin yhdestä suusta.
"Ei ole aika ajatella omaa kunniaa!" kajahti samassa mahtava ääni ja puolipäihtyneen kasakkajoukon edessä seisoi heidän oma päällikkönsä, joka käveli ympäri pitäen väkeänsä järjestyksessä.
Tämä näky palautti Mustofinin itseensä, innostuksen loisto hehkui hänen silmissään, ja hän riensi sotamiestensä luokse katsomaan olivatko kaikki valmiit taisteluun. Kuolemalle ei hän enää vavissut, päinvastoin päätti hän etsiä sitä, tullakseen yhdistetyksi Annansa kanssa, jonka kuva, ei enään kuolevaisessa, vaan kirkastetussa muodossa näytti viittaavan häntä luokseen.
Nopeasti kuluivat yön hetket. Pilkkoisessa pimeässä kulki haaveellinen joukko leirin läpi. Papit avaroissa, hulmuavissa kaapuissa ja kuoripojat tulisoihdut käsissä kantoivat ihmeitä tekevää neitsyt Marian kuvaa rivistä riviin sotajoukon edessä, jonka ohessa luettiin seuraava, kenraali Kutusovin julistus:
"Veljet! Tässä kuvassa näette te hartautemme esineen, joka rukoilee taivasta yhtymään ihmisten kanssa tätä tirannia vastaan. Miljoonia ihmisiä hävittää tämä pääkapinoitsija, tunkeutuu miekka kädessä meidän pyhyyksiimme vastoin inhimillisiä ja jumalallisia lakeja, saastuttaa verellä ja kukistaa alttarimme ja panee Herran arkin, josta pyhä esikuva meidän kirkkomme on, alttiiksi tapausten, elementtien ja jumalattomain käsien häväistykselle. Älkää sentähden peljätkö, ett'ei Jumala, jonka alttarit tämä mato näin on saastuttanut, olisi teidän puolellanne; älkää peljätkö, ettei hän tahtoisi ojentaa kilpeänsä teidän rivienne eteen ja taistella vihollistansa vastaan Pyhän Mikaelin miekalla!"
"Pyhän Mikaelin miekalla! Niin, vyöttäkäämme sillä itsemme ja voittakaamme tahi kuolkaamme!"