Joka silmässä paloi raivon ja uskonvimman tuli. Satatuhatta miestä lankesi polvilleen, otti siunauksen ja pirskoitettiin pyhällä vedellä. Se oli suurenmoinen näky, sitä enemmän liikuttava, kun syysaamun rusoittava koitto samassa loi siihen ihanan hohteen läpi haihtuvan sumun. Iäkäs kenraali Kutusov nousi hevosen selkään, paljasti harmaan päänsä, kuni mahtava laviinivyöryke kaikuivat hurraahuudot ja hätärummut pärryttivät.
Sillä aikaa kuin tämä tapahtui Venäläisten leirissä, tervehtivät
Ranskalaiset nousevaa aurinkoa suurimmalla ilolla. Tästä onnellisesta
enteestä riemuissaan lausui Napoleon nuo tunnetut sanat: "Tämä on
Austerlitzin aurinko!" Hänen julistuksensa kansallensa kuului:
"Sotamiehet! Kas tässä se tappelu, jota te niin suuresti olette ikävöineet! Voitto riippuu teistä. Se tuottaa meille runsaasti ruokavaroja, hyvät talvimajat ja pikaisen paluumatkan isänmaahan. Käyttäytykää kuin Austerlitzin, Friedlandin, Vitebskin ja Smolenskin luona ja jälkimaailma on ylistävä teidän urhoollisuuttanne tässä sodassa, ja teistä sanotaan: Hän oli siinä suuressa tappelussa Moskovan muurien edustalla."
Harvalukuiset mutta voimalliset olivat nuo sanat ja muistutus entisistä voitoista ei ollut tekemättä vaikutustaan. Innostus oli suuri.
Kello puoli kuusi alkoi tappelu kuuden sadan kanuunan tulella molemmilta puolin. Kokonaisia kolonnia kaatui, ja aseiden kalske kuului kolmenkymmenen virstan päähän. Neljää tuntia myöhemmin onnistui Ranskalaisten, huolimatta Venäläisten erinomaisesta urhoollisuudesta, tunkeutua edellä mainitun solatien läpitse ja valloittaa patterit. Voitto oli heidän, mutta he eivät huolineet käyttää sitä hyväkseen, jonkatähden Venäläiset saivat aikaa kootakseen uusia voimia, ja taistelu syttyi uudelleen entistään hirvittävämpänä.
Vasta yön tullessa lakkasi tämä, sen ajan verisin tappelu. Ranskalaiset olivat voittaneet, mutta voitto oli kalliilla ostettu.
Borodinon tappelutanner oli kauhea katsella; sitä peitti ruumiit ja verilammikot. Erittäinkin oli Isolla patterilla ja sen ympäristöllä hirveä näky; kuolevia ja kuolleita oli siellä monta kerrosta päällekkäin, huokauksia ja valituksia kuului kaikkialta.
Vaan hiljaa, tuolta lähestyy yksinäinen mies lyhty kädessä! Joka askeleelle kumartuu hän ikäänkuin hakien jotain ja kyynel kimmeltää hänen tuimassa silmässään.
Se on Feodor. Hän etsii herraansa, jonka hän aina oli nähnyt joukkonsa etupäässä siellä, missä vaara oli suurin. Kauan olikin näyttänyt siltä kuin vihollisen luodit olisivat välttäneet kapteeni Mustofinia, kunnes vihdoin hänen liehuva höyhentöyhtönsä äkkiä oli kadonnut näkyvistä vähän ennen taistelun loppua.
Raskas oli uskollisen palvelijan kulku, mutta tuo jalo ajatus, että hän pelastaisi herransa joko elävänä tahi kuolleena, piti häntä pystyssä tänä kauheana yönä, jolloin tähdetkin ikäänkuin vavisten ihmisten väkivaltaisille töille piiloittivat tuikkavan valonsa pilvien verhoon.