"Lohduttaa! Kaunista lohdutusta todellakin, hän joka ei salli hänen mennä Jumalan huoneesenkaan ilman vartijoitta."
"Mutta välimmiten kohtelee hän häntä kuin kuningatarta", väitti joku toinen.
"Sano ennemmin kuin kurjinta orjaansa", virkkoi eräs nuori tyttö innokkaasti, "ja kaikki tämä sentähden ett'ei hän myönny kenraalin inhoittaviin toiveisin."
"Kuinka tänä iltana on kylmä!" sanoi muudan vanha rouva, maustenkauppias, "jokainen tuulenpuuska käy oikein läpi ruumiin."
"Ja kumminkin täytyy teidänkin seistä täällä ulkona niinkuin kaikkien muittenkin", puuttui eräs turkkuri puheesen, "vaan niinhän se on, muoriseni, ajat ovat köyhät uutisista siitä päivin kun keisari Aleksander viime vuonna kävi meitä tervehtimässä, — mutta kas, kas, nyt tulee kenraali keskelle lattiaa ja puhuu — vieraat asettuvat riveihin ympärille lasit käsissä — kenraali kohoittaa omaansa. Saas tästä! — Kuinka halukkaasti kaikki maistelevat juomaa! — — kenraalin viinikellari kuuluu olevan hyvä — hohoi, kellä olisi se!"
Kenraali Demidoff piti todellakin puheen. Erään hiljan lopetetun musiikkikappaleen johdosta esitti hän maljan musiikille ja erittäin sen harjoittajille tässä kokoontuneessa piirissä. Hän puhui tulisesti ja sattuvasti ja jakeli runsaasti hienoja imarruksia, joita ei kukaan voinut erittäin omistaa itselleen, mutta tavallaan koskettivat ne kumminkin jokaista.
Puheen jälkeen otti hän cremonalaisen viulunsa ja viritettyään sen hän aloitti. Yhä korkeimmissa ja avarammissa piireissä virtailivat sävelten aallot ristiriitaisina, vuoroin raivoavina, vuoroin vaikeroivina. Kenraali käytti joustaan hurmaavan hyvästi, hänen soittonsa ihastutti ja valtasi vieraat, jokainen hermo oli jännitetty. Vähitellen muuttuivat kuitenkin säveleet pitkäveteisemmiksi, vienoiksi, suloisiksi. Tuntui kuin olisi hän soitossaan tahtonut kertoa elämänsä sadun, lapsuuden huolettomat iloiset päivät, jotka olivat vierineet kuin hiljainen kevätpuro, kunnes elon pauhaava meri ja himojen ja eksytysten kuohut olivat raivonneet ja haudanneet sydämen rauhan ja lapsuuden onnen.
Samoin kuin halpa paimenpoika muinen harppunsa soitolla lievitti onnettoman kuninkaan tuskia, samoin oli musiikilla joskus ihmeellinen voima sytyttää valoa kenraalin synkkään sieluun, valoa, jota joka ihminen, vaikka olisi miten langennut, joskus tuntee, kun viattomuuden muisto ja salainen halu jonkin paremman, aatteellisemman perään valtaa hänet.
Tämä harvinainen, lohduttava tunne sai kenraalin unohtamaan kaikki miellyttämisen tuumat, mutta kun kappale oli lopussa, oli samassa kaikki tuo hyväkin paennut.
Veikisteleväisesti antoi hän jousen vielä hetken levätä viulun kielillä, sitten katsahti hän äkkiä ylös, ikäänkuin olisi hän tahtonut huudahtaa kuin Augustus: "taputtakaa käsiänne!"