"Sopimatonta pilaa, Maria! — Mutta tule", sanoi hän, "tule! Tämä piilopaikka ei ole sinua varten, joka odotat tulevasi pyydetyksi tanssiin."
Molemmat naiset lopettivat hiljaisen puheensa, lähtivät pois, ja pian sen jälkeen liitelivät he kumpikin soreassa minuettitanssissa. — — — "Mitä arvelette te maan asemasta?" kysyi muudan herra, jonka sanottiin salaisuudessa lämpimästi kannattaneen Anjalanliittoa, eräältä hovioikeuden-jäseneltä.
Tämä käänsihe säikähtäen ympäri.
"Vaiti, vaiti", kuiskasi hän, "seinillä on korvat! Minun sydämeni on kiinnettynyt Ruotsiin, ja surulla ajattelen minä nuorta vesaamme Suomea, joka vieraasen maanlaatuun istutettuna pian on sortuva, kun sen juuret väkivaltaisesti temmaistiin emämaasta irti."
"Suomi ei ole konsaan sortuva", sanoi toinen luottamuksella. "Onhan meillä oma uskonto, omat perustusla'it, joihin turvaamme. Jos emäjuuri ei ole turmeltunut, ei vesa istutuksesta pode, päin vastoin kasvaa se joskus paremmin ja voimakkaammin ja pian versoo siitä uusia juuria, jotka yksimielisen isänmaanrakkauden elvyttäminä luovat puulle entistä jalomman kauneuden."
"Haaveksija, älköön uskonne joutuko häpeään! — mutta — kenraali
Demidoff soittaa taas!"
Näin huvittelihe seura vuoroin puhelemisella, tanssilla ja soitolla, sillä aikaa kun rahvas ulkopuolella teki huomioitaan ja laski kokkapuheita, jotka kumminkin ajan pitkään kävivät ikäviksi. Siltä tuntui se ainakin Berndt Wilhelm Tåklinistä, tuosta nuoresta miehestä, jonka lukija hätäisesti oppi tuntemaan kauppapuodissa, jossa Anna Mörck palvelijansa kanssa kerran kävi. Hän poistui sentähden hitaasti ja ohjasi kulkunsa niin kutsutulle "postikonttorinkadulle", jolle Annan akkuna antoi, ja syvissä ajatuksissa käveli hän siellä kauan edes takaisin.
Hänen haaveksiva luonteensa ja kiihoittunut mielikuvituksensa eivät juuri soveltuneet siihen käytännölliseen toimeen, johon hän enemmän pakosta kuin taipumuksesta oli antautunut. Kun köyhillä vanhemmilla ei ollut varoja kustantaa poikaa lukutielle, oli hänen täytynyt hankkia leipänsä vanhemman veljensä apulaisena, joka monien vastuksien perästä oli onnistunut kohoamaan porvarin ja kauppiaan arvoon ja kunniaan kaupungissa.
Vaikka veli oli karsea ja luja mies, oli hän erinomaisen kärsivällinen Berndt Wilhelmin suhteen, salli hänen käydä omaa tietään ja tyydyttää lukuhaluaan. Tämän lempirunoilija oli Creutz, jonka "Atis ja Camilla" nimisen runoelman hän taisi ulkoa. — Ei ollut kumma että Anna Mörckin onneton kohtalo vaikutti syvästi hänen mielikuvitukseensa, joka nuuskanelikkojen, kapakalan ja pippurin vaiheella liiteli ympäröivästä todellisuudesta niin suuresti eriävällä alalla, semminkin kun tytön ulkomuoto erittäin liikutti häntä, kuten kaikkia muitakin, jotka hänet näkivät.
Niin vähän kuin Anna itse tahtoikin tulla tunnetuksi, niin vähän kuin kenraali Demidoff sitä tarkoitti, oli juuri vankeus, jossa hän häntä piti, omiaan kiinnittämään huomiota häneen. Yleisesti puhuttiin miten kenraali toisella kertaa antoi hänelle ylen kyllin kalliita lahjoja ja makasi hänen jalkainsa juuressa ja miten hän taas toisen kerran rääkkäsi häntä hurjemmin kuin itämainen hirmuvaltias saadakseen hänet uskottomasti luopumaan rakkaudestaan. Yleisesti siitä puhuttiin, ja ainoastaan pelko esti säälin muuttumasta toiminnaksi.