Kaikki kuuntelivat. Selvästi kuului semmoinen ääni, joka syntyy kun metallikiskolla lyödään lasin laitaan; se oli leppälinnun alakuloista, viatonta laulua, jonka rahvas luulee ennustavan onnettomuutta ja kuolemaa.
Anna ja Tåklin katsahtivat toisiinsa eivätkä voineet olla hymyilemättä palvelijan taika-uskoisuudelle. Mutta jälleen kuului uusi omituinen ääni, niin että hevoset vavahtivat ja pysähtyivät. Tåklin oli noussut korkealle kuskipenkille vakoilemaan ja ymmärsi heti, ettei se ollut mikään viaton lintu, joka sai aikaan tuon omituisen äänen autiossa metsässä, mutta hän ei ilmaissut ajatustaan, vaan jätti ylhäisen paikkansa ja käski ajurin lyömään hevosia.
Hyristen kiitävät vaunut eteenpäin, ja lähenemistään lähenee onnettomuus.
"Hyvä Jumala, minä luulen meitä ajettavan takaa!" sanoi Anna hädissään
Brigitalle, sillä hän tunsi äkillisen aavistuksen.
Kapeaa karjanpolkua pitkin syöksikin parvi ratsumiehiä pakolaisia vastaan.
"Oikeuden nimessä antautukaa!" ärjäsi karkea ääni.
"Mitä tahdotte te meistä?" kysyi Tåklin maltillisesti. "Me olemme rauhallisia matkustajoita, joita teillä ei ole oikeus häiritä."
"Älkää noin suurennelko, hyvä herra", sanoi joukon päämies, virkapukuun puettu nimismies, "sillä minä olen saanut käskyn vangita teidät syytettyinä varkaudesta."
"Varkaudesta!" toisti Tåklin vaistomaisesti.
"Ja siitä syystä", jatkoi nimismies ivallisesti, "täytyy teidän, hyvä herrasväki, tehdä pieni huviretki takaisin Turkuun, jossa aavistamattomat ilot odottavat teitä."