Zeffa tuijotti Brigittaan, joka kävelemisestä väsyneenä ontui tavallista enemmän, ja hänen silmänsä leimahtivat.
"Emmekö lähde matkalle?" sanoi Anna Tåklinille.
"Lähdetään, jos niin tahdotte, neiti Mörck", vastasi tämä kunnioittavaisesti, "mutta emännän toivo on, että söisimme illallista täällä ja lepäisimme muutaman tunnin hänen vieraanvaraisen kattonsa alla. — Minä en luule meillä olevan mitään peljättävää tällä yksinäisellä paikalla", lisäsi hän kuiskaten.
"Te olette ehkä oikeassa", sanoi Anna hiljaa, "mutta minä olen jälleen tullut kovin levottomaksi ja tahtoisin mieluimmin jatkaa matkaa, joll'ei teillä ole mitään sitä vastaan."
"Ei suinkaan", virkkoi Tåklin ystävällisesti, "sillä teidän tahtonne on minun lakini. Lähden vaan sanomaan emännälle esteemme ja sitten matkustamme."
Mutta emännän mielestä olisi vieraanvaraisuus tullut loukatuksi, jos he olisivat lähteneet syömättä edes yhtä ateriaa hänen talossaan, jonkatähden heidän täytyi myöntyä osoittamaan kunniaa hänen laitoksillensa. Mielihyvällä saivat he kuulla, että mustalais-Zeffa, saatuaan hänkin osansa, oli lähtenyt tiehensä.
"Kiitos ystävällisyydestänne", sanoi Tåklin emännälle erotessa. "Tämä nuori nainen sanoo, että hän on usein muistava teidän hyvyyttänne."
"Jumala teitä siunatkoon", sanoi emäntä puristaessaan Annan pienoista kättä, "olkaa vakuutettu, että minäkin olen muistava teitä."
Mitä kauemmaksi pakolaiset joutuivat, sitä autiommaksi muuttui seutu. Pellot ja niityt olivat loppuneet, ja pieniä vaivaispetäjiä kasvava nummi ulottui synkässä yksitoikkoisuudessaan kaikille puolille. Mustat raskaat pilvet verhosivat tuon äsken vielä niin kirkkaan taivaan ja himmensivät valoisan kesäyön.
"Hiljaa, mikä se on?" huudahti Brigitta vaaleten. "Eikö se ole kuolemanlinnun ääni, vai kuulenko väärin?"