"Minua ei ole koskaan pidetty ahneena", vastasi emäntä ylpeästi, "ja sanon teidät tervetulleeksi, Zeffa!"
Tämä nauroi ylenkatseellisesti. "Ketä peljätään, sitä hyvitellään. Niin tekee leijonankesyttäjä ja niin tekin, mutta arvaanpa, että luulette minulla olevan häijyt silmät, joilla turmelen teidät eli teidän karjanne."
Säikähtäen vilkaisi emäntä tarhaan, jossa hänen mieluisa karjansa rauhassa märehti. Mustalais-Zeffa päästi kolkon, käheän naurun ja tempoi hurjasti pitkää vanukkeista tukkaansa.
"Niin kyllä, minua peljätään, vaikkapa ei tiedetäkään minkätähden", sanoi hän synkästi. "Minua peljätään yhtä paljon kuin perkelettä, joka väliin suuren harmaan koiran muodossa ajaa takaa niitä ihmisiä, joilla on paha omatunto. Tämä koira se minunkin vietteli varastamaan, tappaessani esikoiseni ilmestyi se minulle jälleen, ja senjälkeen monet kerrat, kunnes nyt olen — kadotuksen partaalla. Haa, hauska leikki on syntyvä, kun minäkin syöksyn sinne!"
"Vaiti, onneton vaimo, vaiti taivaan tähden!" sanoi emäntä kalpeana, "teidän sananne säikyttävät sekä minut että vieraani."
Hän osoitti Tåkliniä, joka katseli mustalais-Zeffaa semmoisella vastenmielisyydellä, kuin katsellaan myrkyllistä petoa.
"Saattaa kyllä olla mahdollista, sillä kun ollaan nuori ja hieno, niin ei uskotakaan voitavan vajota niin syvälle kuin minä", sanoi Zeffa, joka suuttuen huomasi nuorukaisen inhon.
"Hän pitää itseänsä paljon parempana minua, tuo kaunis herra", jatkoi hän pilkaten, "mutta lopussa kunnia seisoo. — Ihmettelenpä, miten hän on eksynyt tänne."
"Se ei sinua liikuta", sanoi Tåklin kylmästi ja kääntyi pois hänen silmäiltäväntään.
"Tuollahan on enemmän samaa lajia", lisäsi Zeffa, kun Anna ja Brigitta tulivat pihan portista sisään, "niin kaunis neiti ja — — — ah — — —!"