Vaunujen perässä ajoi Berndt Wilhelm Tåklin yksi-istuimisissa kääsyissä, joiden takapenkillä istui poliisimies. Tuo nuori kauppamies näytti huolettomalta eikä hän ollutkaan levoton muun kuin turvattinsa tähden, jota hän mielellään olisi tahtonut lohdutella ja rohkaista.

Joukko kasakoita päätti matkueen. Kansantungoksen tähden kävi kulku hyvin hitaasti kaupungin läpi. Hälinä oli tauonnut, tuo äänetön hiljaisuus oli liikuttavaa, se ilmaisi selvästi useimmissa vallitsevaa myötätuntoisuutta kaunista neiti Mörckiä kohtaan. Nuoret tytöt eivät voineet pidättää kyyneleitään, vanhemmat naiset ajattelivat omia tyttäriänsä ja rukoilivat Jumalaa heidän puolestansa, ja moni utelias pää vetäytyi takaisin akkunoista.

Vaunuihin, joissa Anna istui, heitettiin valkea ruusu, ja useampia seurasi sitä; muulla tavalla ei kansa tohtinut osoittaa tunteitaan vangille. Tämä ei kumminkaan itse huomannut sitä enemmän kuin mitään muutakaan, mutta Brigitta otti ruusut talteen ja säilytti ne monta vuotta virsikirjansa välissä, eikä hän koskaan voinut itkemättä katsoa niitä.

Vihdoin saavuttiin maaherranviraston taloon Linnakadun varrella. Joelle päin antavassa kivikartanossa asui maaherra, kahdessa puisessa sivurakennuksessa olivat lääninkanslia ja siihen kuuluvat virkahuoneet.

Ylimääräinen kansliatutkinto oli heti pantava toimeen, mutta ennenkuin se alkoi, vei eräs poliisimies Annan syrjäiseen huoneesen, jonne hänet jätettiin yksikseen eroitettuna ystävistänsä. Siellä vallitsi rasittava kuumuus, kärpäset pyrisivät rauhattomasti pienissä akkunoissa ja kaikki tuntui sanomattoman raskaalta ja surulliselta.

Nääntyneenä vaipui Anna tuolille voimatta edes oikein ajatella tilaansa.

Hän luuli kuulevansa kahleiden helskettä, näkevänsä rautahäkit akkunoissa, olkilyhteen laattialla, vesiruukun pöydällä aivan niinkuin vankeudessa tavallisesti on. Vaikka hänen omatuntonsa oli puhdas, ei hän kiihtyneessä mielentilassaan voinut olla tuntematta häväistystä, jolla hän luuli itsensä merkityksi.

Väsyneenä kallisti hän päänsä seinää vasten ja hiljaa hiipi ja valtasi hänet raskas uni. Kauan ei hänelle kumminkaan suotu tätä tarpeellista lepoa, sillä kohta sen jälkeen istui hän syytettyjen penkillä oikeussalissa, jossa suuren mustalla veralla katetun tuomarinpöydän ympärillä istui vakavia kunnianarvoisia miehiä, oikeuden laatijoita ja edustajoita. Huoneen perällä seisoivat maaherra Lode ja kenraali Demidoff puhellen hiljaa keskenänsä. Uteliaina katselivat ympärilleen poliisivirkamiehet, kanslian kirjurit ja kuulijat, joita oli tiheissä parvissa niin paljon kuin tila myöten antoi.

Lähellä Annaa nähtiin Berndt Wilhelm Tåklin, joka tietäen olevansa oikeassa oli tyyni ja vakava, vaikka hänen ja hänen turvattinsa asia maailman silmissä näyttikin kovin arveluttavalta. He olivat karanneet, ja toinen heistä oli kotivarkaudella ottanut isännältänsä noin 70,000 ruplaa [pankin-osoituksia, Suomessa tähän aikaan käypää rahaa], heidät oli saatu kiinni pakotiellä, varastettu omaisuus oli löydetty heiltä ja oli nyt Tåklinin kirjeiden kera oikeuspöydällä todistamassa heitä vastaan. Heidän toiveensa olivat kaikin puolin synkät ja ainoastaan häpeä ja rangaistus odottivat heitä läheisessä tulevaisuudessa.

Kun Anna enemmän sielussaan kuin ruumiillisilla silmillään tunsi kenraalin olevan läsnä, kyhertyi hän vavisten kokoon, veri jähmettyi hänen suonissaan ja silmät suurenivat kauhusta ja tuskasta. Julmasti hymyillen huomasi kenraali tämän vaikutuksen ja häntä näkyi huvittavan se ikäänkuin tiikeriä, joka leikittelee saaliinsa kanssa.