"Onhan se selvä asia" sanoi kenraali maaherralle, "että nämä nuoret ovat varastaneet. Minä en sentähden tiedä, mihin kaikkia näitä verukkeita tarvitaan, ennenkuin rikolliset joutuvat rangaistuksen alaisiksi. Sallikaa ennemmin sen kohdata heitä paikalla kaikessa kovuudessaan. Se on minun tahtoni ja nykyisissä olosuhteissa on minun tahtoni lakina. Pahantekijöitä kun ovat, eivät he ansaitse säälimistä!"
Kenraali Demidoff, joka oli kasvanut toisten lakien ja olojen vallitessa, luuli voivansa käyttää samaa oikeutta Tåkliniä ja Annaa kohtaan kuin omain palvelijainsa suhteen, eikä voinut käsittää eikä myöntää oikeaksi tuomioistuimen toimitusta.
Maaherra Lode oli kumminkin toista mieltä.
"Herra kenraali!" vastasi hän ja oikaisihe ylevällä arvokkuudella, "lailla täytyy olla oma käyntinsä ja meillä on se ei ainoastaan syyttäjää vaan myös syytettyä varten. — Rikos rangaistaan — olkaa siitä varma, — mutta meidän tulee ensin kuulustella, mitä syytetyillä on lausuttavana puolustukseksensa, ettei tuomiomme näyttäisi väärältä ja ankaralta sekä nykyajassa että jälkimaailmassa."
"Ja minun tahtoani, minun arvoani ei oteta laisinkaan huomioon?" jupisi kenraali pöyhkeästi.
Maaherra Loden vilkas katse muuttui vakavaksi. "Tässä katoaa yksilö, kenraali", sanoi hän hiukan pilkallisesti, "ja laki mittelee arvelematta samalla mitalla kaikkia. En tahtoisi", jatkoi hän ja silmänsä hehkuivat tulisemmin, "olla päivääkään tässä rakkaassa isänmaassani, joll'ei laki turvaisi yhtä paljon halvimman ja köyhimmän henkeä ja omaisuutta kuin ylhäisen, ja rikkaan."
"Sitten on paras alkaa tutkinto", sanoi kenraali kylmästi.
Maaherra Lode kumarsi ja istuutui sijallensa tuomarinpöydän ääreen; tutkinto alkoi vakavalla juhlallisuudella.
Anna Mörckiä huudettiin ja hän koetti nousta, mutta vaipui vavisten takaisin,
"Syytetyn pitäisi nousta seisomaan", sanoi maaherra, jota neidon nuoruus ja kauneus liikutti, vaikka hän ankaruudella tahtoi salata sääliänsä. Hänen hyvä sydämensä pääsi kumminkin pian voitolle ja kun Anna uudelleen koetti nousta, lisäsi hän: