"Ruumiilliseen heikkouteen nähden olisi se tällä kertaa tarpeeton kovuus. Syytetty saa sentähden istua paikallansa."
Anna vaipui takaisin. Hänen ihmeellisen syvät silmänsä olivat kuin harsolla verhotut. Musta samettipuku lisäsi hänen kasvojensa vaaleutta, joihin surut ja kärsimykset olivat painaneet ylevän kuvan. Sitäpaitsi oli hänessä jotakin niin lapsellista, suloista ja lempeää, niin täydellisesti soveltuvaa hänen voimattomaan ja arkaan käytökseensä, että moni läsnä-olijoista alkoi itsekseen epäillä, että tokkohan hän olikaan niin syyllinen kuin oli luultu.
"Onko syytetyn nimi Anna Mörck?" kysyi maaherra edelleen.
"On", vastasi Anna tuskin kuuluvasti, kumartaen päätään.
"Isän nimi ja sääty?" kuului jälleen tuomarin vakava ääni.
Vastausta ei seurannut; maaherra toisti kysymyksensä. Silloin aukenivat syytetyn huulet, mutta sanat raukenivat tuskalliseen huokaukseen. Rakkaan isän muistuttaminen poisti tyttö paralta viimeisetkin voimat. Hiukan maltittomasti vetosi maaherra Tåkliniin, joka sai luvan vastata syytetyn puolesta, ja tutkintoa jatkettiin.
"Teidän, neiti Mörck", sanoi maaherra, "on syytetty varastaneen suojelijaanne kenraali Demidoffia, ja minä kysyn teiltä nyt kunnian ja omantunnon nimessä, kuinka olette voinut tehdä niin häpeällisen ja rikoksellisen työn?"
Anna katsoi hämillään ympärillensä, ja joka sydän tuossa avarassa oikeussalissa tykytti rauhattomasta odotuksesta. Mutta Tåklin kohoitti ylpeästi päänsä ja luoden tuomariin vilpittömän, vakavan katseen, vastasi hän harmistuneena:
"Nojautuen korkean oikeuden minulle antamaan lupaukseen puolustaa tätä turvatonta neitoa lausun minä täten syytöksen varkaudesta olevan häpeällistä valhetta, sillä kaikki mitä neiti Mörck on vienyt mukaansa, on hänen yksityistä, laillista omaisuuttaan, jota vielä melkoinen osa löytyy jäljellä syyttäjän talossa."
Hämmästynyt maaherra tulkitsi vastauksen kenraalille, jonka viha kuohahti äärilleen.