"Kaikki mitä neiti Mörckillä on", puhkesi hän säihkyvin silmin sanomaan, "on hän saanut minulta. Minä olen sen antanut hänelle ja se on siis minun omaani."
Tämä pikainen vastaus teki tutkinnossa käänteen. Luonteeltaan hilpeä ja tulinen maaherra unohti tuomarinarvonsa ja hypähti ylös sijaltansa.
"Herra kenraali", sanoi hän, "maan voimassa olevien lakien mukaan on annettu lahja yksinomaisesti vastaanottajan oma eikä antajan. — Myöskin pyydän saada muistuttaa, että Suomen lait, jotka keisari Aleksander I on valallaan vahvistanut, turvaavat jokaisen rehellisen kansalaisen personaa ja omaisuutta. Mutta vastoin kaikkia lakeja olette te antanut kohdella näitä onnettomia kuin suurimpia pahantekijöitä. Mitä on teillä tätä vastaan sanomista?"
Maaherra Lode oli puhunut lämpimästi, Hän oli halpamielisyyden ja ilkeyden luonnollinen vastustaja ja oli nyt yhtäpaljon suutuksissaan kenraali Demidoffin käytökseen, kuin vähää ennen Anna Mörckin.
"Tarkoitus oli", sammalsi kenraali hämillään, "ettei minun lahjani niin täydellisesti olisi neiti Mörckin omat, että hän saisi niiden kanssa menetellä oman tahtonsa mukaan."
"Kenraali", sanoi maaherra, "te pahennatte näillä sanoilla yhä enemmän asiaanne, sillä ne todistavat teidän rikkoneen kaksinkertaisesti."
"Asia on menevä korkeampaan oikeuteen", jatkoi hän päättävällä äänellä, "ja jos lakia vielä käytetään, niin en minä vastaa, mimmoiset seuraukset teille ovat tulevat. — Minun ensimmäinen velvollisuuteni on lausua syytetyt viattomiksi ja vapauttaa heidät. Teidän taas, kenraali, tulee heti käskeä pois heitä vartioitseva kasakkajoukko. — Ja sitten, sitten riippuu se heistä itsestään, tahtovatko he teitä edesvastaukseen syyttömästä kärsimisestään ja siitä tahrasta, johon heidän nimensä teidän käytöksenne kautta on joutunut."
Tämä esitys peljästytti kenraalia. Hän koetti väitellä vastaan, mutta hänen täytyi itselleenkin myöntää joutuneensa tappiolle.
"Herra maaherra", sanoi hän nöyrästi hilliten tulista vihaansa, "minä olen, pyhä Nikolaus auttakoon, erehtynyt, outo kun olen täkäläisiin oloihin, mutta minä toivon sitä vielä voitavan korjata siten että pyydän anteeksi syytetyiltä."
Nuo viimeiset sanat lausui kenraali ylpeällä huolimattomuudella, mutta heti sen jälkeen oli hän taas kohtelias hovimies.