Niinkuin mullan mato mielukkaasti hakee parhaan marjan, sen suuremmasta hekkumasta nauttiaksensa, niin tekee ryöstöretkillänsä kuolemakin! (Annalle). — Vaan kuka olet sinä murhettiva nuorukainen? Lohduttaakseni sinua muistutan, ett' oli ystäväsi matka loistava, jos lyhytkin! — Vaan kummaa! — Tuo tukka tuuhea! En sellaista ennen ole nähnyt miehen omaisuutena! — Ken olet? Vastaa!
Anna (nousee verkkaan ja juhlallisesti seisomaan ja katsoo lujasti läsnä oleviin).
Kaarle Olavi (kummastuen).
Pormestarin Anna!
Anna.
Niin olen….
Burmeister.
Mi salaisuus on tämä!
Anna.
Herra evesti! Surullinen ja katkera kertomus olisi minulla kerrottavana — se koskee minua ja minun onneni kohtaloita. Mutta tuon surullisen ohessa voisin myös kertoa toisen kauniin, jalon ja viehättävän kertomuksen — se koskee häntä, sankarikuolemaan nukkunutta. Kuitenkaan en saata kertoa kumpaistakaan näistä kertomuksista, en saata enkä saa — sillä lupaus hänelle, vainajalle annettu sitoo kieleni. — Sen vaan uskallan sanoa, että kaupunki oli vaarassa — ja hän, hän sen pelasti! — Mutta millä hinnalla! — Hänelle se maksoi hengen nuoruuden hellimmässä kukoistuksessa — minulle tämä hänen pelastustyönsä tuli yhtä kalliiksi — sillä minulle se maksoi sulhaiseni, lemmittyni! —