Bartholdus Simonis.
Kuinka sinä, Anna, näin myöhään olet ulkona ja ihan yksin?
Anna.
Yö oli niin tyyni ja kaunis … taivas sinertävi niin merkillisen kirkkaana… En saanut lepoa kammarissani… Mutta sinä Bartholdus?
Bartholdus Simonis.
Näin sinun tuolta linnan ikkunasta (viittaa kädellänsä linnaan, josta silloin tällöin kuuluu soitannon ja hurra-huutojen ääntä) enkä voinut hillitä sydäntäni, joka minua käski käymään sinun luokses… Nyt, Anna, pitää sinun antaman minulle se ratkaiseva vastaus, jota olen pyytänyt sinulta: jos alati tahdot olla minun? Sallimus itse saattoi sinun puheilleni!
Anna (arasti).
Vastaus? Ei puhuta siitä asiasta, Bartholdus!
Bartholdus Simonis.
Älä kiellä, Anna! Elämäni kohtalolle tahdon täyden selvon! Paljon selkenivät ajatukseni tuolla linnassa, kuullessani Burmeisterin ylevät sanat ja vastaan-ottaissani häneltä tämän miekan. Mutta tyystin katsoen on kuitenkin kaikki minulle epäselvänä siksi että saan tuon toivotun vastauksen sinulta… Se on oleva valkeuden valo taikka pimeyden pimeys onnelleni!