Tällä hetkellä täytyy minun se tunnustaa. Ainoastaan sinua olen rakastanut, vaikka hämmenyksen pilvet hetkeksi peittivät ymmärrykseni valon ja kätkivät onneni tähden sameaan sumuhun.
Bartholdus Simonis.
Anna! — Tuo salainen ääni rinnassani siis ei valhetellut? Se on kuiskannut, että sinä lemmit minua…
Anna.
Se on yhtä varmaan kuiskannut totta kuin se kova tuomio, jonka minulle olet julistanut, oli oikea! —
Bartholdus Simonis.
Tuomio? — En tuomitse, Anna, sinun erhetystäs! (laskee kätensä otsallensa). — Vaan kenties olen sanonut jotakin loukkaavaa? En tarkoin muista mitä kaikkia olen sanonut… Mutta, Anna, en tuomitse sinua! Olisitko voinut tehdä toisin henkesi pelastajalle? — Anna, sinä lemmit minua! Se tieto purkaa kaikki muut tiedot minusta! Sinun rakkautesi — se on minulle kaikki! Muut mailman menot ovat siihen verrattuina mitättömät! Tuhansien kuolojen kidasta tahdon temmata sinun ja rakkauteni! (Hän polvistuu) — Ah Anna! lapsuudestani lemmittyni! Tule tuomaan lepoa tälle sydämelleni, joka lyö niin levottomasti! —
Anna.
Bartholdus! Älä puhu näin! En taida olla sinun! Nouse ylös! — Sinä olet tänään vuodattanut verta sen saman isänmaan edestä, jonka minä petin — et voi sinä syleillä kavaltajaa, kuuletkos kavaltajaa! —
Bartholdus Simonis (lempeästi).