TAAVI. Eihän kuitenkaan kukaan liene niin hölmö, että sellaista uskoisi todeksi! Mutta juuri tämä hänen julkea valheensa sai minun ihan silmittömästi raivostumaan.
ELLI. Millä tavoin riitanne lopullisesti päättyi?
TAAVI. Sitä en ollenkaan muista. Kun tuota viinakultaa harvoin tulee nauttineeksi, niin nousee se kamalasti ylös pääkoppaan! Josko, kuten eilen illalla, lisäksi viinan voimaan liittyy silmitön viha, niin menettää mies lopulta kaiken muistinsa. En sitäkään ollenkaan muista, kuinka sieltä viho viimmein tulla kekkaloin kotia. —
ELLI. Et muista. — Etkö sitäkään muista, että tappelitte puukoilla?
TAAVI. Annappas! Nyt kun siitä muistutat, johtuu mieleeni, että siinä puukkojakin pidettiin. — Vaan miksikä käyttäydyt noin levottomasti?
ELLI. Et siis sitäkään ollenkaan muista, että löit puukkosi vartehen asti Pertin rintaan, jotta hän paikalla vaipui maahan? — Taavi — sinä olet tehnyt murhan! Tunnin kuluttua siitä, kun hän sai tuon iskun, heitti Pertti henkensä. — Voi meitä nyt!
TAAVI (oltuansa hetken vaiti). — Vai niin, että Pääkkölän Pertti on kuollut. Kristillistä kuolemaa hän ei ollut ansainnutkaan. Sepä nyt, että puukkoni sattui niin syvälle! Sitä se viina…
ELLI. Voi Taavi, Taavi! Me olemme onnettomat!… sinä olet hukassa!
Olethan kuullut, kuinka kova on rangaistus siitä, että toisen lyö
kuoliaaksi. Sanotaan, ettei sellaistakaan kurjaa valehtelijaa, kuin
Pertti oli, rangaistuksetta saa ottaa hengiltä pois.
TAAVI. Eipä saa — siksi hyvin tunnen lain säännöt, että sen tiedän.
Enhän ensimmäisenä miehenä tästä pitäjästä lähde Kakolaan.
ELLI. Kakolaanko sinut viedään?