TAAVI. Anna minulle anteeksi, äiti!
EMÄNTÄ. Sinulla ei ole omaa takkiasi yllä… Onko tämä karkea takki vangin takki?
TAAVI. On…
AINA (menee, kätkien kasvonsa esiliinaansa, kamariin).
EMÄNTÄ. Sanoipa Kallen-Leena minua onnelliseksi, että olen sokea…
TAAVI. Äiti, äiti!
EMÄNTÄ. Iso-isäsi ylle puki viina samallaiset vaatteet kuin ne, joita nyt kannat, kytki hänet myös kahleisiin, viina oli vähällä tehdä isällesi samat tepposet ja viina hänet vei ennenaikaiseen hautaan. Etkö tunne heikkouttas viinan voimaa vastustamaan? Miesten, joilla on sellainen luonto kuin isälläsi ja sinulla, pitäisi kokonaan välttää kiusausta, olla viinan tilkkaakaan nauttimatta. — Olenhan sinua varoittamalla varoittanut, rukoilemalla rukoillut, ett'et milloinkaan maistaisi viinaa.
TAAVI. Olet, äiti. Mutta mieleni käy toisinaan niin levottomaksi, niin kummallisen hurjaksi, ett'en ollenkaan voi sitä hillitä enkä jaksa tahtoani hallita. Joudun aivan kuin haltioihin…
EMÄNTÄ. Älä yritä puolustaa itseäs tekosyillä! — Sinä olet pettänyt minulle antamasi lupauksen; olet luopunut sanastasi. Mies ei koskaan saa syödä sanaansa … se on kehnoa, on häpeällistä!
TAAVI. Niinpä on äiti … sen tiedän ja tunnen… Oi — minä kurja menehdyn tämän monenkertaisen häpeän alle!…