TAAVI. Mitäs maar' tuo niinkään paljon järkeä kysyisi?
VOIPALA. Eipä luulisi kysyvän… Mutta kaiketi on tyttö lumottu.
Muutenpa tuskin tällaisessa murhaaja-pesässä viihtyisi.
ELLI. Isä!
TAAVI. En omassa kod… (Ellin viittauksesta hillitsee Taavi vihansa.)
EMÄNTÄ. Laskettepa leikkiä, Voipala. Kukapa häntä olisi lumonnut?
VOIPALA. Enpä tiedä. Ehkä ovat tässä talossa kielet yhtä terävät kuin puukotkin.
ELLI. Sinä et saa soimata, isä!
VOIPALA. Miks'en suutani puhtaaksi puhuisi. Luuletko pelkääväni tuota tämän talon isäntä-alkua? Mulkoilkoon vaan silmiänsä mokoma puukkojunkkari!
ELLI. Isä! Isä! Kuinka sinä noin raa'asti solvaat…
VOIPALA. Noin hienoa kahlesankaria, tahtonet sanoa. Pois täältä, tyttö, heti paikalla! (Tarttuu Ellin käsivarteen ja vetää häntä ovelle.) Pitää sylkeä kynnykselle, jos tahtoo pelastua murhaperkeleen ilkeistä kujeista! (Sulkee, syljettyänsä kynnykselle, kiivaasti oven.)