AINA. Kylläpä tuo hauska on, mutta kohtuus kaikissa. — Ah! Olinpa unhottaa, että on tullut sinulle kirje Taavilta… Tässä se on pöydällä… (Ottaa pöydältä kirjeen ja antaa Arolle.)
ARO. Oikeinpa hauskaa! — Ihmeellisen kaunis käsiala on Taavilla. Katsoppas tätä kirjeen päällekirjoitusta! Käräjäkirjuri ei olisi voinut kirjoittaa pulskemmin… Kai on Taavi jo nuorena saanut oppia kirjoittamaan, koska on siihen toimeen noin harjaantunut?
AINA. Missä hän sitä olisi oppinut? Eihän silloin vielä ollut kansakouluakaan meidän pitäjässä. Lähtiessään Kakolaan osasi hän tuskin harakan sorkkia piirtää. Kakolassa hän on oppinsa saanut.
ARO (on Ainan puhuessa avannut kirjeen ja lukenut sen). — Eipä ollut sisältönsä suhteen pitkä, mutta sitä hauskempi. Arvaappas, Ainaseni, mitä hän kirjoittaa! — Arvaa jotakin oikein ilahuttavaa.
AINA. Mitäpäs hän muuta niinkään ilahuttavaa voisi kirjoittaa kuin sitä, että hän pääsee vankilasta vapaaksi.
ARO. Oikeinpa arvasit. Hän sanoo, ett'ei tämä kirje paljokaan ennen häntä ennätä kotia. (Kuuluu etäältä kimeää vihellystä.) — Kuuleppas — juna viheltää. Ehkä hän jo saapuu tässä junassa. Eikö lähdettäisi asemalle vastaan?
AINA. Taavi tulee kotia! Sehän vasta oli ilosanoma!
ARO. Niin — eikö ollut? Ja eikö ole iloista, että talossa kaikki on kunnossa, jotta meidän ei tarvitse hävetä…
AINA. Kun hän vaan sitte ymmärtäisi olla oikein kiitollinen sinulle…
Mutta kyllä hän ymmärtää … tunnen hänen luonteensa.
ARO. Mitäs me kiitollisuudesta… Pääasia on että Taavi on tyytyväinen.
Olethan sanonut, että hän harrastaa siivoa ja järjestystä.