NELJÄS NÄYTÖS.
— Paikka sama kuin edellisessä näytöksessä. —
Ensimmäinen kohtaus.
AINA, myöhemmin ARO.
AINA (istuu esiripun noustessa rukkinsa vieressä kehräämässä ja laulaa sen ohessa kansanlaulun. Hänen laulun viimeisiä säveleitä laulaessaan astuu Aro peräovesta sisään.)
ARO. Onpa hauska kuulla, että lintuni visertelee! Liiaksi oletkin ääntäsi säästänyt niiden kolmen vuoden kuluessa, joina olemme olleet naimisissa. Soisin sinun useinkin laulavan. Laulusi ihmeellisesti virkistää mieltäni.
AINA. Lienenpä tehnyt väärin, ett'en ole laulanut useammin, mutta laulaminen on ollut minulle vastenmielistä aina tuosta onnettomasta päivästä saakka… Tiedäthän…
ARO. Kyllä tiedän. Tuo kovan onnen päivä, jolloin Taavi sattui riitaantumaan Pertin kanssa. Eipä ihmettä, että se tapaus vaikutti sinuun niin masentavasti. Mutta tänään on mielesi virkeä, sen näen silmistäsi.
AINA. Niinpä on. Olen iloisempi kuin pitkään aikaan olen ollut. — Mutta istuppas nyt tuolille levähtämään. Jos olen minä säästänyt lauluääntäni, niin et ole sinä säästänyt voimiasi… Aamusta myöhäiseen iltaan riistät ja raastat kuin orja. Tämä ei käy kauemmin laatuun! Turmeletpa tuolla ylenpalttisella työllä terveytesi. Ei tuollainen loppumaton kiire, mokoma työn ahneus ollenkaan ole tarpeen vaatima. Voithan vähemmälläkin tulla toimeen, elää voimiasi uuvuttamatta. Jätä ainakin nuo raskaimmat työt renkien tehtäväksi.
ARO. Itse on paras renki, Aina kulta. Paitsi sitä en itseäni tunne ollenkaan uupuneeksi. Näethän, Aina, minun on niin hauska ajatella, että täällä kaikki on hyvässä kunnossa, kun Taavi saapuu kotia, jotta hän on näkevä että hänen taloansa hänen poissa ollessaan on hyvin hoidettu.