ARO. Totta totisesti! — silmäni eivät minua petä … onhan tuo Taavi!
TAAVI. Taavipa olen. Hyvää iltaa!
AINA. Taavi — armas veljeni! — (Heittäytyy Taavin kaulaan.) —
Vihdoin viimeinkin palasit!
TAAVI. Niin — vihdoin toki. Äläpäs nyt liikoja, siskoseni. Salli minun miestäsikin kätellä. — (Irroittaa itsensä Ainasta ja kättelee Aroa.) — Terve, Aro.
ARO. Terve tulemastas kotia! Tässä juuri äsken ehdottelin Ainalle, että lähdettäisiin asemalle.
TAAVI. Minuako ottamaan vastaan?
ARO. Niin.
AINA. Ethän sitä kuitenkaan itsekään uskonut, että Taavi saapuisi samana päivänä kuin hänen kirjeensä.
ARO. No enhän siitä juuri ollut varma, mutta kyllä minulle joku salainen ääni kuiskasi, että hän tulee.
TAAVI. Kelpaahan sitä nyt rautatiellä tulla jytistellä. Sellaista matkaamista ei voitu uneksiakaan silloin kun läksin tästä kylästä.