TAAVI. Miksikä hän sitä ihmetteli?
KALLEN-LEENA. Tuo Liisa hupakko nyt puhuukin mitä vaan sylki kulloinkin sattuu tuomaan suuhun, sen kaikki tietävät. Näethän, näin sanoi Liisa: »Jo pääsi Kuusniemen Taavikin Kakolasta ja saapui kotia. Kylläpä tähän aikaan kelpaa ihmisiä murhata. Pannaan vaan muutamaksi vuodeksi kruunun leipään ja sitte pääsevät vapaiksi. Ennen aikaan heiltä lyötiin oikea käsi poikki, sitte mestattiin ja teilattiin ja pantiin pää tolppaan irvistelemään — kaikille kristityille ihmisille varoitukseksi.» — Sellaista se jarrurin Liisa lörpötteli, senkin mokoma!
TAAVI (joka hillityllä tuskalla on kuunnellut Kallen-Leenan sanoja, pyyhkäisten otsaansa, syrjään). Haa! — Siinäkö taas ollaan!
KALLEN-LEENA. Sitte maantiellä tapasin Voipalankin.
TAAVI. Hän on kai yhtä ylpeä kuin ennenkin?
KALLEN-LEENA. Tietysti. Mikäpäs noiden rikkaiden ylpeyttä voisi lannistaa? Tuskinpa kuolemakaan! Kuultuaan, että olet kotona, tuli ukko vähän hämilleen. Arveli, että kyllä nyt saavat olla varoillansa ne, jotka sinua ennen ovat loukanneet, että kyllä Taavi nyt kostaa. Jos ei juuri hengeltä ottaisikaan, niin kaiketi vihoissaan polttaa heiltä talot ja tavarat. — »Oltuansa kuusi vuotta paljaiden rosvojen joukossa, on varmaan itse ehtinyt tulla oikein päärosvoksi! — sellaisella loppusäikeellä höysti puheensa.
AINA. Kuuleppas Kallen-Leena, pelkäänpä että lapsi tuolla kamarissa herää ja rupee itkemään. Tekisit minulle suuren palveluksen, jos ottaisit istuaksesi muutaman hetken hänen kehtonsa luona siksi että itse ehdin tulla … kun ensin olen saanut kahvit keitetyiksi. Tahtoisinpa sinulle tarjota kupillisen kahvia tervetuliaisiksi. Oletko, Leena kulta, siksi avulias minua kohtaan? Sinun tarvitsee vaan vähän liikutella kehtoa, jos lapsi rupee levottomaksi.
KALLEN-LEENA. Mielelläni teen sinulle mieliksi.
AINA. Niin tule sitte, Leena kulta!
(Aina ja Kallen-Leena menevät kamariin.)