TAAVI. Sinne lähden.
AINA. Entäs talosi, jonka Aro raatamalla päivät yöt on saanut parempaan kuntoon kuin se milloinkaan on ollut? Kuusniemen peltoja pidetään paikkakunnan parhaimpina: laiho niissä on kuin seinää vaan.
ARO. Kaikki velatkin — kuten tiedät oli talossa pieni kiinnityslaina — ovat maksetut viimeiseen penniin ja onhan minulla sinun varaksesi kaapissani toista tuhatta markkaa säästöäkin.
TAAVI. Talon jätän teille siksi kunnes pikku poikanne, jolle sen olen testamentannut, tulee täysi-ikäiseksi.
AINA. Sinä jaarittelet joutavia, Taavi! Mitä sinulta puuttuisi kotona? Olemme laittaneet porstuanperäisen kamarin kuntoon sinua varten. Mutta jos mieluummin tahdot asua äiti-vainajan kamarissa, niin me muutamme sinne.
ARO. Kyllä täällä kaikki hyvin toimeen tullaan, kun vaan sopu ja sovinto asuvat talossa.
TAAVI. Miks'ei tultaisi. Sitä en ollenkaan epäilekään. — Mutta minun ei käy elää kotiseuduilla … minun täytyy lähteä… Kuulittehan äsken mitä Reeta ja Kallen-Leena kertoivat, tietääksenne mitä ihmiset täällä sanovat minusta. En jaksa kuunnella sellaista.
AINA. Vielähän puhut! Pitäisikö sinun huolia siitä mitä Reeta, jarrurin-Liisa ja heidän vertaisensa puhuvat.
TAAVI. Eivät yksin Reeta, jarrurin-Liisa ja heidän vertaisensa sellaista puhu. Tullessani asemalta tänne tirkistelivät ihmiset, mitkä ikkunoista ja ovista, mitkä nurkkain takaa minuun niinkuin kummitukseen ihan ja sen ohessa irvistelivät ja kiikottivat ja kaakottivat ikäänkuin munissaan olevat kanat. Vaikkapa puhuivat hillityllä äänellä, kuulin kumminkin tarpeeksi ymmärtääkseni mitä minusta arvelivat.
ARO. Tuollaisesta ei pidä olla milläänsäkään! Nyt ensin jos jotakin lavertelevatkin, niin kylläpä pian taukoovat siitä puhumasta.