"Nyt on pakanuuden pylväs Hämeessä särkynyt! Kuitenkin — jalo, uskollinen ja uhraavainen hän oli! Hän olisi todellakin ansainnut onnellisemman kuoleman! Hyvä Jumalani, miks'ei hän taistellut Sinun asiasi puolesta?"
"Satuin tulemaan hyvään aikaan teitä pelastamaan" — puhui ritari suuttuneen äänellä. "No, se hyvä työ saattoi tulla lisäksi niihin monihin, joita olen tehnyt teille, te kiittämättömät! Nyt saan lopuksi sanoa Teidän Ylhäisyydellenne jäähyväiseni. Minä en enää viihdy tässä kurjassa maassa, jossa jaloja, viattomia naisia teilataan. Tämä mies tässä on tarjoutunut minulle matkakumppaliksi. Hänkään ei enää jaksa elää siinä maassa, jossa hänen lemmittynsä joutui julman kuolon omaksi. Hän pyrkii nyt pyhälle maalle, Vapahtajan haudalle, sovittamaan kalvavaa omaatuntoansa ja rukoilemaan tuon onnettoman neidon kuolemattoman sielun puolesta. Jääkää hyvästi, herra piispa!"
Tuomas piispa oli syvästi liikutettuna. Tuo äkkiarvaamaton hengenvaara ja yhtä äkkiarvaamaton pelastus olivat valtaavasti vaikuttaneet hänen mieleensä.
"Ottakaa minutkin matkatoveriksenne, herra ritari!" huudahti hän. "Minäkin matkustan pyhän isän luoksi Roomaan ja sieltä Vapahtajan pyhälle haudalle sovittamaan tehdyt pahat tekoni ja yhdistämään rukoukseni tuon murehtivan miehen rukouksiin! Minä en jaksa kauvemmin kantaa piispan hiippaa!"